Ehkä vielä jossain tavataan, rakas Lotta ♥

Lotta lopetettiin reilu viikko sitten, 5.2.2019. Ikää pennulla oli vain 10kk.

Lotan lopetus oli meille tosi kova paikka, ja nyt vasta saan kirjoitettua tämän, vaikka on Lotasta tullut kerrottua omalla FB-seinällä ja ohimennen koira-keskusteluissa. Vieläkään ei tahdo käsittää, että Lotta on poissa. Tuntuu vain oudolta, kun kotona ei ole pientä pikinokkaa sipsuttamassa perässä, herättämässä aamuisin hyppäämällä sänkyyn (johon koirilla ei normaalisti ole lupa tulla, vain Lotalla oli) tai autossa ei ole varashälyttimenä huutavaa belgikakaraa. Jopa sen ärsyttäviä puolia on ikävä.

Pentueen lähtökohdat tuntien oli odotettavissa, että pennut ei tule olemaan priimaa miltään osa-alueeltaan. Lotasta oli kuitenkin vaikea uskoa, että se olisi niin rikki. Niin rikki kuin se oli.

Meille oli varattuna aika Ventelälle luustokuviin 5.2. klo: 11.00. Edeltävänä yönä ei tullut nukuttua ja aamun olin pahoinvoiva jännityksen takia. Nyt jälkikäteen ajateltuna taisin tietää mitä oli tulossa, mutten myöntänyt sitä todella itsellenikään, vaikka hoin päiväkausia "rikki se on", "paskana se on, monttuun se menee", läheisten taputellessa henkisesti olalle ja uskotellen, että ei se niin paha voi olla.

Pyysin että Lotalta kuvataan lonkat ensimmäisenä, eikä oteta muita kuvia jos sieltä löytyy jotain ikävää. Ja kyllähän se sydäntä kouraisi, kun Ventelä pyysi kesken kuvien katsomaan mitä siellä lonkkakuvissa näkyi.

Näky oli musertava. Itku tuli jo pelkästään niitä kuvia katsellessa. Jopa puolisoni, joka ei juuri röntgenkuvia osaa tulkita, ymmärsi heti miten paha tilanne on. Ventelän käydessä läpi luuston tilannetta, puristus rinnassa kasvoi yhä voimakkaammaksi ja tuntui kuin henki salpautuisi aivan kohta. Hetkeä aiemmin ennen Lotan rauhottamista oli viimeinen hetki, kun näimme sen hereillä. Se aamu oli viimeinen aamu, kun Lotta oli yksinoikeutettuna sängyssä. 

Lotalla oli LTV3, paha vinolantio ja D/E lonkat. Nivelrikkomuutoksia oli molemmissa lonkkanivelissä, mutta varsinkin oikealla puolella. Koira oli varmasti kivuissaan, ilman että oli näyttänyt sitä. Vain viimeisinä viikkoina se oireili hyvin pienesti. Kahtena päivänä se ontui, muttei niin silmiinpistävästi että sitä olisi helppo huomata. Lisäksi viimeisinä päivinä maahan meno ja nouseminen oli hieman jäykkää ja liike oli epäpuhdasta. Mutta edelleen, ei silmiinpistävästi. Harjaantumaton silmä ei olisi nähnyt koirassa mitään vikaa. Hirvittää ajatella, miten kauan Lotta-parka olisi saanut kärsiä, jos en olisi päättänyt kuvauttaa sitä. Jos en olisi ollut jo lähestulkoon vainoharhainen kahden edellisen pennun tähden.
Tai mitä jos Lotta olisi mennyt johonkin muuhun kotiin, jossa ei oltaisi huomattu lainkaan sen kipuja? Lotta oli urhea pieni eläin. Se ei valittanut eikä ikinä näyttänyt kivunvärettäkään ilmeissään. Vaikka siihen sattui aivan varmasti, jos ei koko ikäänsä niin kauan ennen sitä hienoista oireiluaan kuitenkin.

Oli selvää, että lopetus oli ainoa ratkaisu. Lotan parhaaksi. Hävettää melkein myöntää, mutta "Joo, lopetetaan se nyt." sanojeni jälkeen mieleni teki huudahtaa, "Ei, ei sittenkään. Älä lopeta sitä.", sillä en ollut valmis hyvästelemään koiraani. Mutta sisimmässäni tiesin, että jos Lotta lähtisi omin jaloin kotiin, en pystyisi tekemään sitä väistämätöntä päätöstä enää. En pystyisi ajattelemaan yhtä järkevästi, ja koiran kärsimys pitkittyisi.

Otimme Lotan ruumiin mukaan. Kotiin päästyä kannoin sen keittiön lattialle. Se näytti vain nukkuvan. Kului varmaan useampi tunti, ennen kuin siirsin sen pois. Sanoin puolisollenikin, että voi kun sen voisi vaan jättää tuohon. Että näyttäisi aina siltä, kuin Lotta vain nukkuisi siinä meidän keittiönpöydän vieressä. Ajatus nukkuvasta Lotasta kotona tuntui turvalliselta. Vähemmän tyhjältä, kuin että se olisi kokonaan poissa. Mutta ei sitä tietenkään voinut jättää siihen.

Lotta on nyt meidän pakastimessa. Reinon kanssa. Meillä on noin 35 kiloa koiraa pakastimessa odottamassa kevättä. Tuntuu kurjalta, mutta onneksi osaan suhtautua kuolleeseen eläimeen materiana (lukuunottamatta sitä hetkeä Lotan lopetuksen jälkeen, kun ruumis makasi keittiön lattialla ja toivoin sen olevan Se Lotta, joka se oli ennen kuolemaansa.) 

Äitini lupasi että saamme haudata koirat hänen pihalleen kunhan maa sulaa. Nyt toivotaan että maa sulaa pian ja pääsemme hautaamaan pennut. Ensimmäisenä lopetettu pentu on tuhkattu, mutta omistaja miettii toisiko tuhkat samaan hautaan Lotan ja Reinon kanssa. Olisi sitten kolme enkelisisarusta samassa paikassa muisteltavana ♥

Ensimmäiset päivät ilman Lottaa meni ihan sumussa. Elin itse jotain kieltämisvaihetta, enkä halunnut uskoa todeksi että Lotta ei tosiaan tule takaisin. Yhtenä unettomana aamuyönä kirjoitin facebookiin seuraavaa:

Mua väsyttää niin paljon, mut pelkään myös nukahtaa. En haluu nähdä niitä painajaisia, jossa nään unta unessa, et Lotta on vaan karannut ja kadoksissa. Sit etsitään sitä yötä päivää, ja sit lopulta se vihdoin juoksee metsästä mun syliin. Se tunne on niin helpottava, Lotta on taas siinä. Ja sit herään unessa unesta, hätäännyn kun Lotta ei ookkaan siinä ja sit taas tajuan ettei sitä oo.. Ja sit kun viimein herään oikeesti, oon niin pihalla et oonko mä vaan nähnyt pahaa unta koko ajan, missä mun koira on, mikä on totta ja mikä ei.. Tää on niin hirveetä. Taikokaa meidän Lotta takas, ja terveenä.. 💔

Se tunne, joka oli herätessä, oli sanoinkuvailematon. Ensin tuli järkytys: Lotta on jossain tuolla pakkasessa ihan yksin. Sitten tuli helpotus: Lotta ei olekaan kuollut. Ei kun hetkinen.. Ja sitten meni tovi tajutessa, mikä oli unta ja mikä totta. 

Tätä kirjottaessani itken niin vuolaasti, että pitää pysähtyä vetämään henkeä joka lauseen jälkeen. Ikävöin Lottaa niin paljon. Lotta oli elämäni koira, se, jonka kanssa klikkasi tavalla jota ei voi edes kuvitella ennen kuin sen kokee itse.
Vaikken usko taivaaseen, uudelleensyntymään tai muuhunkaan vastaavaan, niin haluan uskoa että Lotta on nyt jossain paremmassa paikassa ja se saa leikkiä kivuttomana kaikkien jo edesmenneiden eläinystävien kanssa. Ja että vielä me tavataan. Vielä tulee se hetki, kun saan Lotan jälleen syliini, eikä tarvitse ikävöidä enää.

Lotta oli meillä vain 7 kuukautta. Hurjan lyhyt aika, ja silti siitä ehti tulla niin valtavan tärkeä. Eikä pelkästään minulle, vaan myös läheisilleni. Lotan lopetuksen jälkeen kyseenalaisin ensimmäistä kertaa, oliko tämän pentueen sijaiskotiin ottaminen hyvä teko. Kannattiko se. Niin paljon teimme näiden pentujen eteen. Ja nyt viidestä pennusta kolme nukkuu ikiunta. Mukaanlukien oma Lottani.

Pakko se on kuitenkin todeta, etten vaihtaisi hetkeäkään pois. Helpottaa ajatella, että ainakin saimme tuntea tuon upean koiran sen 7 lyhyttä kuukautta, jotka se meidän kanssa vietti. Moni ei koe vastaavaa yhteyttä eläimen kanssa ikinä. Ja ainakaan se ei muuttanut muualle, jossa se olisi ehkä joutunut kärsimään pidempään. Ja muutkin pennut sai kodit, jossa niitä rakastetaan ja pidetään hyvin.

Jottei tämä blogi olisi pelkkiä lopetusuutisia ja surua, loppuun pari iloisempaa uutista.

Lotan kanssa samana päivänä luustokuvattiin malinois Keiju, Phrenetic Fendi, hyvin tuloksin. Ventelän mukaan kaikki on ok, vielä odotellaan liiton tuloksia. Lotan toinen jäljellä olevista veljistä kuvattiin myös pari päivää Lotan jälkeen, puhtain tuloksin ♥ Toinen meillä olleista pojista menee myös luustokuviin loppukuusta. Nyt pidetään peukkuja, että sekin olisi kunnossa, ettei tulisi enempää menetyksiä näiden pentujen omistajille.

Jonkin aikaa sitten tavoitin kuudennen pennun (joka haettiin uuteen kotiin päivää ennen kuin loput viisi tuli meille) omistajan. Pennulla on kaikki ok, mutta sitä ei aiottu kuvauttaa. Kerroin omistajalle kerta toisensa jälkeen, kun joku pennuista oli lopetettu. Vasta Lotan kuoleman jälkeen hän tuntui ottavan tosissaan sen huolen, joka näiden luuston suhteen on, vaikka pentu ei oireilisi mitenkään. Hän aikoi kuvauttaa pennun, mutta saas nähdä. Todella toivon, että viimeinenkin pentu pääsee kuviin ennemmin kuin myöhemmin, jottei tulisi pidettyä koiraa kivuissaan.

Laittelen koirien luustokuvia tähän blogiin myöhemmin, kunhan surultani pystyn katsomaan Lotan kuvia uudelleen. Palaan myös asiaan kunhan viimeinenkin meillä ollut pentu on kuvattu. Pitäkää peukkuja että pentueen ujopiimä olisi myös kunnossa ♥