Jep. Poitsu on yhä meillä. Kolmatta kuukautta etsin tälle haastavalle kullannupulle hyvää kotia. Laskin tässä yhtenä päivänä, että yhteydenottoja Renestä on tullut n. kolmekymmentä tänä aikana. Sen jälkeen uusia on tullut ainakin viisi.
Lähes puoliin kyselyistä en vaivaudu edes vastaamaan. "Onpa upea koira, meillä olisi tilaa uudelle koiralle." tai "Ostan koiran. Soita jos haluat sille hyvän kodin." ovat aika tyypillisiä yhteydenottoja. Ei kerrota yhtään mitään kodista, johon koiraa kysellään. Koiraa kysytään myös paljon "kaverin puolesta" tai eläkeikäisille vanhemmille. Reneä kysellään kerrostaloon Helsinkiin, Espooseen tai Porin keskustaan. Ei aivan vastaa käsitystäni rauhallisesta kaupunkialueesta, jonka olen myynti-ilmoituksessakin maininnut. Jos kotia tarjotaan maalta, se on tarkoittanut lähestulkoon aina sitä että koira(t) ulkoilee (vain) vapaana aidatulla pihalla tai ovat lenkillä vapaana. Eikä muuta aktiviteettia tai harrastuksia. Ja Reinoahan ei voi päästää irti, jo pelkästään turvallisuussyistä. Toisekseen se on niin saalisviettinen että jahtaa mitä tahansa liikkuvaa. Tällä hetkellä ikävä kyllä myös autoja. Osa väittää saalisvietin olevan pikkujuttu, "helposti poiskoulutettavissa" oleva asia. Sanomattakin selvää, etten edes sovi tapaamista tämän tyyppisten ihmisten kanssa.
Nyt viime aikoina on tullut huolestuttava määrä kyselyitä, jossa Reneä tarvitaan vartiokoiraksi. Pihavahdiksi. Pelotteeksi. Jaksan joka kerta ällistyä, sillä en saata ymmärtää kuinka moni kuvittelee että huonohermoisesta, pelkoaggressiivisesta koirasta saa hyvän vartiokoiran. Pienellä koolla ei pelotella edes näön vuoksi, puhumattakaan että koirasta olisi mitään apua tositilanteessa.
Rene on kyllä pirun nätti elukka, viimeksi tänään tuntematon ohikulkija kehui sen ulkonäköä. Ja osaa se olla vakuuttavakin, kun oikein kunnolla irvistää viimeisenä varoituksena. Alan olla entistä enemmän huolissani siitä, ettei ihmiset näe tässä muuta kuin kauniin paimenkoiran, jolla on hiukan "särmää" aggression muodossa. Ei. Tällä koiralla ei ole sitä toivottua ominaisuutta, joka esim. suojelukoirista tekee sopivia kyseiseen lajiin. Tätä koiraa ei voi käyttää vahtina, ei pelotteena eikä kenenkään tai minkään suojelemiseen. Aggressio puskee pintaan vain silloin, kun koiraan käydään käsiksi tai joku tunkee aivan iholle eikä koira pääse pakenemaan - ja mikä tärkeintä, Rene puree vasta silloin, kun muut varoitukset eivät ole menneet perille. Rene pakenee AINA ensin. Se tekee kaikkensa, ettei joutuisi puremaan.
Elämä Renen kanssa on tasoittunut monella tavalla sen opittua takaisin talon tavoille. Mutta arki on raskasta. Pelkästään eroahdistus hankaloittaa asioita, sillä koira on aina otettava mukaan kun kotiovesta poistuu postilaatikkoa kauemmaksi, ellei toinen kaksijalkaisista jää kotiin. Ja koiran mukana kuljettaminen tarkoittaa aina lisää stressiä, vaikka Reino onkin onneksi tottunut matkustamiseen ja viihtyy autossa, jopa niin hyvin ettei se oireile eroahdistustakaan (koirakaverin kanssa).
Eroahdistuksen jälkeen suurin yksittäinen ongelma tällä hetkellä on hihnalenkit. Hihnakäytös on muutoin hyvää, mutta Renellä on mennyt häiriönsietokyky aivan olemattomaksi. Autot herättää sekä pelkoa että saalisvietin, ja yhdenkin auton nähdessään Reinolla kippaa kuppi nurin ja sitten se onkin menoa. Ihmiset on toinen iso ärsyttävä tekijä, joka saa pentu-paran aivan tiloihin. Pahimmillaan koira vain huutaa ja kiljuu, ei ota kontaktia, hyppii, tempoilee ja riehuu hihnassa. Ja kun otat valjaista kiinni saadaksesi koiran paremmin hallintaan, se säikähtää ja kiljuu entistä pahemmin. Muutaman kerran on meinannut tulla hammastakin.
Normaalisti itselläni ei riitä hermot ei sitten yhtään tämän kaltaiseen kekkulointiin, mutta Renen kohdalla en osaa enää menettää hermojani. Käy vain sääliksi, kun toinen on niin kiihtynyt eikä pysty rauhoittumaan.
Jos häiriötä on olemattoman vähän, esimerkiksi keskellä yötä tai paikassa jossa ei yksinkertaisesti ole elämää, lenkkeily on hirmu mukavaa sekä koiralle että taluttajalle. Pentu kävelee hihnassa esimerkillisesti, kuuntelee, on rento ja hyväntuulinen ja innostuu leikkimään lumihangessa. Uskomaton ero siihen koiraan, jonka saa hihnan päähän kun lähtee päiväsaikaan lenkille pienen kaupungin rauhalliselle asuinalueelle.
Alla pari videota johon yritimme saada kiihtynyttä käytöstä. Videoiden tilanteet ei ole läheskään pahimmasta päästä, koiraan oli mahdollisuus saada kontaktia eikä se säikkynyt kosketusta, mutta näistä saa käsitystä siitä miten hankalaa Renen mielentilan hallinta voi olla.
Toinen hankala tekijä tähän soppaan on se, että Rene peittää hirmu hyvin kiihtyneen tilansa. Se saattaa olla aivan suunniltaan, muttei välttämättä aina huuda kurkku suorana (sitäkin tosin tapahtuu) tai jäykisty reagoimattomaksi, vaan voi vaikuttaa ulospäin, jopa kokeneen silmiin, rauhalliselta, tyyneltä ja normaalilta omalta itseltään. Tämän takia on helppo tehdä virhearvioita sen suhteen, mitä tai millaisia tilanteita koira milloinkin kykenee sietämään. Kotona voi syntyä kähinöitä koirien välillä, jos tulen kierroksilla olevan Reinon kanssa sisälle ja kuvittelen sen olevan valmis lepäämään. Onneksi koirasopu paimenten kesken on hyvä, eikä Renen kiihtyneisyys luo suurempia jännitteitä laumaan. Lotta saattaa korkeintaan harmistua, kun velipojasta ei olekkaan leikkikaveriksi.
Vaikka Rene kaikkine ongelmineen ei ole mikään helppo tapaus, en ole aivan vielä luovuttamispisteessä. Ystävät ovat tukeneet ja olen saanut paljon kiitosta siitä, miten olen panostanut näihin pentuihin. En pelkästään Lottaan ja Reneen, vaan olen auttanut parhaan kykyni mukaan myös muiden pentujen kanssa. Tarjoan hoitopaikkaa tai koulutusapua ja pyrin olemaan tukena kaikissa koiran elämään liittyvissä asioissa - kuten kasvattajan pitäisi, vaikken näiden kasvattaja olekkaan. On tuntunut kannustavalta kuulla positiivista palautetta ja saada myötätuntoa orastavaan uupumukseen.
"Eteenpäin!" sano mummo lumessa. Joten peukkuja pystyyn, että se oikea koti löytyisi vielä - ja mielellään ennemmin kuin myöhemmin, ettei tarvitsisi ryhtyä harkitsemaan sitä viimeistä vaihtoehtoa.
Kuten edellisestä postauksestakin kävi ilmi, pojankoltiaisen kanssa eläminen alkoi käydä työlääksi. Kodin ulkopuolella ärsykkeeksi riitti yksi kaukana kulkeva auto tai ihminen, ja soppa oli valmis. Yksi pieni ärsyke riitti kaatamaan koko kupin nurin ja loppulenkin ajan saatiin keräillä niitä vaivaisia hermoja samaan koriin. Joskus koira kuohui vain sisältä päin, joskus - yhä useammin - myös niin että se näkyi ja kuului kauas. Kotiin päästyäkin kierrokset oli edelleen päällä ja koira-paran stressitilat aiheutti kitkaa laumassa. Kotona neljän seinän sisällä koiralla oli kaikki hyvin, jos ihmiset pysyi hallitusti samassa tilassa koiran seurana. Loppua kohden eroahdistus otti pahasti takapakkia, eikä koiraa voinut jättää yksin makuuhuoneeseen muiden kanssa edes suihkussa käymisen ajaksi. Huuto alkoi välittömästi ja kierroksilla olevan koiran rauhoittuminen kesti tunteja.
