Tuhat kyyneltä särkyyn ja suruun. Yksi kyynel onneen.

Jos edellistä koiran kodinetsintäilmotusta ei lasketa, niin edellisestä julkaisusta on aikaa 6kk. Hups. Ja vieläpä menin sanomaan että pitäisi kirjotella useammin, ettei seuraava postaus veny ensi keväälle.. :D 

Puolessa vuodessa on tapahtunut taas vaikka ja mitä, mutta arvatkaapa kuinka helppoa ne on yrittää muistella ja kerätä yhteen postaukseen? Niinpä!

Loppuvuosi 2019 oli melkoisen vilkas ja puuhakas, sillä marraskuun lopussa meille tupsahti uusi hoitobelgi joka vietti meillä kokonaisen kuukauden. Nuoria belgejä oli siis kolme saman katon alla; kaksi lähes saman ikäistä narttua ja nuorempi uros, mutta arki sujui siihen nähden todella mukavasti ja ihmeen rauhallisesti myös! Hoidokki oli ihanan hyvätapainen ja hermorakenteeltaan mainio. Se sujahti laumaan uskomattoman nopeasti ja selätti alkujännityksen täysin parissa päivässä. Oli ihanaa vaihtelua, kun laumalle täysin vieras hoitokoira tuli kaikkien kanssa toimeen ilman sen kummempia totuttamisia. Hoidokista tulikin hyvä kaveri muiden paimenten kanssa, ja jopa hitaasti lämpeävä Keiju tykästyi hoidokkiin heti. 

Joulukuun alussa kävimme Ulvilassa esittelemässä eksoottisia eläimiä, ja mukana oli kyseinen hoitobelgi, kiinanharjakoira Pöppö ja seropi Mini. Koirat esiintyivät erittäin edustavasti ja viihdyttivät vieraita omilla touhuillaan. Jopa hitaasti vieraille lämpeävä Mini suostui muutaman vieraan siliteltäväksi, ja antoi rauhallisen lapsenkin silittää itseään pitkän aikaa.

Kuten oheisesta videosta näkyy, joulukuun puolivälissä ei ollut lunta. Loppuvuoden sää oli yhtä hämmentävä kuin alkuvuodenkin on ollut. Kun ei satanut vettä, ulkoilu oli varsin mukavaa. Ja sitä tuli tehtyä paljon, sillä meidän auto hajosi ja jouduimme kävelemään ruokakauppaankin. Usein koirat oli mukana, jolloin tuli tehtyä kätevästi päivälenkki samalla. Kilometrejä kertyi joka kauppareissulla minimissään 6, joskus tuplasti enemmänkin kun kiersimme ennen kauppaan menoa millon minkäkin pöpelikön kautta.

Joulu 2019 oli poikkeuksellinen, sillä tällä kertaa olimme kotona ja perheeni tuli joulunajaksi meille. Se tarkoitti sitä, että koiria oli seitsemän sijaan yhdeksän! En meinaa vieläkään uskoa, että selvisimme joulusta kunnialla. Meidän ahtaassa asunnossa asui usean päivän ajan neljä aikuista, teini ja erittäin vilkas erityislapsi, yhdeksän koiraa, kolme kissaa ja muut meidän eläimet. Alkuhärdelliä lukuunottamatta joulu meni hämmentävän rauhallisesti olosuhteisiin nähden, eikä edes stressiherkkä kissa tai hermoheikot koirat stressaantuneet kohtuuttomasti. Eläimet sopeutuu uskomattomiin juttuihin, kun niille annetaan työkaluja ja tukea tilanteista selviämiseen! 
Vuodenvaihteessa elimme melko synkkiä aikoja, sillä auton hajoaminen söi rahat jotka olin suunnitellut sijoittavani koiriin. Ja enemmänkin. Alkuvuodesta ikävöimme Lottaa erityisen paljon, sillä 5.2. tuli täyteen vuosi rakkaan pennun kuolemasta. Koirat ja muut eläimet pitivät kuitenkin - jälleen kerran - kiinni arjen rutiineissa ja piristivät mielialaa, vaikka monta kertaa tuli väsyneenä ja apeana mietittyä, että olisipa helppoa jos ei olisi koiria. Seuraavana hetkenä sitä on kuitenkin aina muistanut, miten korvaamatonta apua niistä saa sillon, kun mitään ei jaksaisi ja mikään ei huvittaisi. En osaisi mitenkään elää ilman koiria!

Puoli vuotta kestänyt lokakuu on itselleni ollut aika neutraali asia. Lumettomuus teki talven normaaliakin pimeämmäksi eikä ole ollut mahdollisuuksia päättömiin talviharrastuksiin (kuten Keijun kanssa "hiihtaminen" minisuksilla) ja se on ollut aika tympeä juttu. Olen kuitenkin ollut erittäin tyytyväinen siihen, ettei ole ollut loskaa, ja liukkaitakin kelejä on ollut todella vähän normaaliin talveen verrattuna. Kyllähän se lenkin jäljiltä kuralla kyllästettyjen koirien (peseminen ja) kuivaaminen on vapauttanut muutamia ärräpäitä, kun väsyneenä pitkän lenkin jälkeen ei vain voi potkaista kenkiä nurkkaan ja lösähtää sohvalle. Onneksi maaliskuu on ollut jo vähän kuivempi, eikä tarvitse muuta tehdä kuin lakaista hiekat pois lattialta kun koirat on kuivuneet ulkoilun jäljiltä. Alkuvuodesta onkin tullut käytyä aika paljon hiekkakuopilla juoksuttamassa koiria, ja sieltähän sitä hiekkaa vasta kantautuukin koirien pohjavillojen mukana kotiin.

Kuukausi sitten olimme hiihtolomareissulla mummuni luona Pohjois-Pohjanmaalla, koirista siellä oli mukana vain Veera ja Keiju. Loput koirista jäivät kotiin muiden eläinten kanssa. Helmikuun puolivälin jälkeen sattui juuri ikävästi olemaan useina päivinä plusasteita ja satoi vettä, joten korkeat (meidän eteläläisten mielestä) hanget olivat sulaneet ja lunta oli vain paikoitellen. Koirat pääsivät kuitenkin juoksentelemaan lumisilla pelloilla ja metsässä, joten viikon lomareissu sujui aktiivisilta paimennulikoiltakin varsin rauhallisissa merkeissä. Keiju tosin yllätti voimakkaalla aggressiivisella reaktiollaan, kun perhetuttava tuli kyläilemään yllättäen. Iso, möreääninen mies paukkasi sisään ja oli elekieleltään sen verran uhkaava, että sain kaksin käsin pidellä suu vaahdossa raivoavaa malikkaa jottei se olisi käynyt vieraan päälle. Lähdin koiran kanssa ulos rauhottumaan, ja sisälle tultua Keiju uskalsi varovasti käydä haistelemassa vierasta, joka neuvojen mukaisesti istui rauhallisesti ja tarjosi käden haistettavaksi koiraan katsomatta. Pakko sanoa että olin todella vaikuttunut, vaikka "kotikoiran" virkaan moinen aggressiivinen puolustuskäytös ei liene toivotuimmasta päästä. Itselleni se kertoo kuitenkin paljon koiran ominaisuuksista, ja siitä millainen siitä on kehittynyt vuosien mittaan. Hieman levottomalla asuinalueella asuvana koen myös oloni turvalliseksi, kun tiedän että talosta löytyy koira joka tarvittaessa karkottaa uhkaavan ihmisen todennäköisesti jo pelkällä haukunnallaan.

Lomareissun puolivälissä sain yhteydenoton, jossa kysyttiin hätäsijoituspaikkaa 3-vuotiaalle, sekarotuiselle nartulle. Esitietona kerrottiin että koirassa on saksanpaimenkoiraa, se tulee toimeen muiden koirien kanssa eikä koirassa ole mitään vikaa. Koira oli menossa piikille ellei sitä saada hetimiten uuteen kotiin tai yhdistyksen kautta sijaiskotiin. Lupauduin auttamaan.
Neljä päivää myöhemmin koira siirtyi yhdistyksen nimiin ja tapasin koiran entisen omistajan perheenjäsenen, jonka kanssa kävimme yhdessä kävelyllä ennen kun koira lähti meidän mukaan. Koiran haltija oli ollut tekemisissä koiran kanssa koko sen elämän ajan, joten sain mukavasti lisää tietoa koiran taustoista. Ensivaikutelmaltaan koira oli todella mainio: Epävarmuudestaan huolimatta koira otti meidät vastaan hyvin ja peruskäytös oli olosuhteisiin nähden reipas. Hihnakäytöksessä oli ongelmia ja koira rähisi muille koirille. Koira-raukka oli kovassa stressitilassa lyhyen ajan sisään tapahtuneista paikanvaihdoksista johtuen ja edellisessä kotiehdokaspaikassa oli ilmeisesti sattunut jotain, sillä kuuleman mukaan koira oli sieltä palattuaan aran oloinen, hermostunut ja pelkäsi uusia ihmisiä. Koira ei jäänyt kotiehdokkaalle, koska se "haukkui pelottavasti" kun taloon tuli vieraita. Nyt jälkeenpäin en yhtään ihmettele että koiraa on saattanut joku pelätä, sillä tuon möhköfantin puolustushaukku on varsin vakuuttava enkä hetkeäkään epäile ettei se saattaisi käydä päälle jos kokisi tilanteen riittävän epämukavaksi.

Uuden hoidokin saavuttua meille alkoi pitkä totutusoperaatio, sillä heti alussa kävi ilmi että koiraa ei saisi heittämällä mukaan laumaan. Ennakkotiedoista huolimatta olin varautunut siihen, että ensimmäiset viikot vietetään enemmän tai vähemmän jaetun lauman kanssa. Hoidokki sai viettää ensimmäiset päivät hyvinkin rauhassa ennen kun lähdettiin tutustumaan perheen muihin eläimiin. Kissoihin koira oli kuulemma tottunut, mutta meillä koira osoitti turhankin suurta kiinnostusta niitä kohtaan. Suhtautuminen oli lähinnä utelias ja innokas, joten kissojen kanssa oleminen alkoi sujua jo parin viikon jälkeen.
Koirien totuttaminen toisiinsa sen sijaan on ollut mutkikkaampaa. Hihnalenkeillä käytiin yhdessä kaikenlaisilla kokoonpanoilla heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hyvin nopeasti kaikki koirat kävelivät rintarinnan ilman ongelmia, haistelivat toisiaan rauhassa ja niin edelleen. Sisätiloissa homma meni hankalaksi koiralla ilmenneen pelkoaggression takia. Epävarma hoidokki alotti todella herkästi haukkumisen ja rähinän, joka loi jännitettä koko laumaan. Muut painoivat asian villasella yllättävän nopeasti - edes tiukkistäti Veera ei ottanut nokkiinsa ison juniorin rähinöistä - mutta Keijulla on ollut todella vaikeaa. Alkuun Keiju pelkäsi hoidokkia ja päinvastoin, joka aiheutti molemminpuolisen huutokonsertin. Ensimmäisistä päivistä selvittyään Keiju alkoi rentoutua ja lakkasi vastaamasta hoitolaisen huutoon, joka rauhotti koirien välejä selvästi. Aloin myös käymään enemmän parivaljakon kanssa yhteisillä lenkeillä.  Olin juuri saanut kaverilta kahden koiran vetoliinan jota ollaan nyt päästy käyttämään Keijun ja hoidokin kanssa. Keiju on ollut mitä mainioin opettaja, sillä se mennä puksuttaa eteenpäin ilman mitään kepulointia, osaa vetohommien peruskäskyt eikä näytä myöskään välittävän tuon taivaallista vaikka vetoparina olisi kokematon pallopää joka töppäilee jatkuvasti. Itsellä onkin ollut enemmän hankaluuksia, sillä kickbiken ollessa rikki olen joutunut kulkemaan jalkaisin, ja kun liinojen päässä painelee menemään reilusti yli oman massani verran nelivetoa, on hippusen verran haastavaa saada pidettyä jalat maankamaralla sen verran ettei lenkki mene ihan pelkäksi perässä lentämiseksi omalta osaltani.

Jatkuva, neutraali liikkuminen on varsin hyvä tapa purkaa kireyttä koirien välillä. Positiivisesti latautunut tilannekaan ei ole aina ideaali, sillä tämän kaltaisissa koirissa se aiheuttaa helposti liikaa jännitettä. Joka tapauksessa yhteislenkit on sujuneet todella mukavasti ja auttaneet koiria tottumaan toistensa läsnäoloon.
Vielä oli kuitenkin pitkä matka kaveruuteen, sillä hoidokissa ilmeni myös resurssiaggressiivisuutta, ja se on oireillut ruuan ja lelujen puolustamisen lisäksi tilojen puolustamisena. Makuuhuoneesta, joka on ollut kaikkien paimenten ja nyt myös uuden hoidokin yösija, tuli resurssi jota koira puolusti hyvinkin voimakkaasti kaikilta muilta eläimiltä. Onneksi koira alkoi luottaa meihin ihmisiin varsin nopeasti ja oli helpompi lähteä purkamaan käytöstä. Resurssiaggressio on helpottanut huomattavasti kuluneiden neljän viikon aikana, mutta töitä on vielä paljon edessä silläkin saralla.

Viime päivinä hoitokoira on saanut oleilla jo varsin vapaasti kaikkialla asunnossa ja uskallan jopa poistua huoneesta hetkeksi jos tilanne on rauhallinen. Muiden koirien oleilua makuuhuoneessa täytyy yhä rajoittaa ettei tule rähinöitä, mutta edistys on ollut hieno, ihan koko lauman suhteen! Kenties kaikkein suurin positiivinen yllätys on ollut Loimu, joka on ollut omalla mittarillaan äärimmäisen rento ja hyväkäytöksinen uutta tulokasta kohtaan. Vähän se on alusta asti urputtanut hiljaa isolle mustalle järkäleelle, joka välillä haistelee turhankin tuttavallisesti, mutta hoidokki ei onneksi siitä provosoidu, ja tilanne päättyy siihen että jompi kumpi ymmärtää väistää. Loimun kohdalla ei ole mitenkään oletusarvoista, että se ymmärtää katkaista tilanteen ajoissa ja väistää jos kokee olonsa epämukavaksi. 

Kaiken kaikkiaan hoidokki on varsin mainio otus, vaikkakin huomattavasti ongelmallisempi mitä annettiin ymmärtää/mitä siitä osattiin kertoa. Onneksi varauduin jo ennen koiran tapaamista siihen, että töitä on tiedossa. 

Kaikenkarvainen jengi sulassa sovussa, samassa kuvassa! Yhteiseloa takana tasan kuukausi. Veeraa yllättäen kiinnosti kissojen puuhat enemmän kun poseeraaminen..

Jottei elämä taas päästäisi vahingossakaan meikäläistä liian helpolla, olen kipuillut koko alkuvuoden paljon normaaliakin enemmän. Lähes puolet koko elämästäni olen kärsinyt kroonisista kivuista, mutta nyt kuluneen talven ja keväänyritelmän aikana kipuja on ollut todella paljon. Rakastan tehdä pitkiä lenkkejä koirien kanssa, etenkin kun ihan meidän kodin ympärillä on niin upeita lenkkimaastoja joissa riittää ihailtavaa niin että kyllästyminen on mahdotonta. Mutta lenkin jälkeen kipeytyvä selkä ja myös viime aikoina kipeytyneet jalat ei innosta ulkoiluun sillon kun seuraavan lenkin aika koittaa. Illat on usein hyvinkin tuskaisia ja aamulla kivut pakottaa ylös sängystä jo ennen kun haluaisin nousta. Jos olen saanut nukutuksi ylipäätään.

Yleensä yritän olla puhumatta kivuistani, ja vähättelen niitä usein itsellenikin, sillä koen huonoa omaatuntoa jos valitan asiasta, jota en kuitenkaan pyri korjaamaan. Sosiaalisen ahdistuksen takia en uskalla hakeutua lääkärille tai fysioterapiaan, joten en edes tiedä mikä selässäni on vikana. Samasta syystä en voi helpottaa kipuja kunnollisilla särkylääkkeillä, eikä käsikauppalääkkeet auta niissä määrin kun niitä olisi turvallista syödä. 

Viimeiset pari kuukautta kivut on syöneet henkistä ja fyysistä jaksamista todella paljon. Yritän pitää terveydestäni niin hyvää huolta kuin osaan ja jaksan, ja yritän välttää kivuista tai väsymyksestä puhumista muille. En halua, että muut kuvittelisivat kipujeni estävän koirien riittävän liikuttamisen, joka on itselleni hyvin tärkeää. Tammikuun lopulla julkaisin Facebookissa kavereilleni suunnatun kurjuudenvuodatuksen. Sellaisen tavallisen "huono päivä"-julkaisun, jossa valitin stressiä, särkyä, väsymystä ja sitä, miten "kaikki on paskaa". Mukaanlukien hoitokoirat, joista belginuorukainen aiheutti erityisen paljon päänvaivaa sillä hetkellä. 

Sen sijaan että olisin saanut hyvää mieltä avautumisesta ja kavereiden tsempeistä jota sain, jouduin pahottamaan mieleni ja suuttumaan, koska julkaisuni kirvoitti juoruilua toisessa somealustassa, ja se koski itseni lisäksi myös läheisiäni. Tuntui todella pahalta, etten voinut avautua sosiaalisessa mediassa, omalla seinälläni, myös negatiivisista ja henkilökohtaisista asioista ilman että se aiheutti välittömästi päätöntä juoruilua. Itse en niin välitä vaikka muut kuvittelisivat omiaan elämästäni, mutta en siedä jos asioita ruvetaan spekuloimaan oikeen porukalla ja läheisenikin vedetään mukaan paskanjauhantaan. Vaikkei juoruiluun liittynyt (ainakaan tietojeni mukaan) epäilys siitä jaksanko pitää riittävän hyvää huolta koirista jotka majailevat kattoni alla, nosti se ikävän mietteen siitä, onko huoleni aiheellinen, luulevatko ei-lähipiiriini kuuluvat kanssaharrastajat etten pärjää tämän koiralauman kanssa, vai onko se vain ahdistuneen mielen rumaa puhetta pääni sisällä?

Katsotaan miten nyt käy, kun avaudun kivuistani tässä blogitekstissä.. No, joka tapauksessa tiedän parhaiten itse miten paljon jaksan, ja ääritilanteessa voin luottaa siihen että läheiseni auttavat tarvittaessa. Ja vaikka hullulta joskus tuntuukin, niin se kaikkein suurin voimavara on niissä saakelin rakeissa, joiden kanssa painiminen, joiden liikuttaminen ja huoltaminen vie valtavan paljon energiaa ja antaa vaihdossa tarpeettoman paljon kipua. Taas kuluneen viikon aikana vuodatin salattuja tuskan kyyneleitä lukuisia kertoja. Millon koira rouskaisi kipeästi kämmenestä namia tavoitellessaan. Millon hihnassa huonosti käyttäytyvä hoidokki sinkosi ojaan ja venäytin olkapääni. Millon jätin käteni palkkalelun ja koiran hampaiden väliin. Millon lelua ravistava koira nappasi myös nahkahihnan suuhunsa ja löi sillä sormeni vammoille. Millon innostunut koira hyppäsi vasten ja löi päänsä kyynärhermooni, niin että päässä sumeni. Millon en saanut nukutuksi selkäkivulta. Jalkakivulta. Käsikivuilta. Hartiajumeilta. Millon heräsin päänsärkyyn. Millon valvoin yön kipujen laukaiseman migreenin takia. Tuntuu pahalta tiedostaa, miten paljon kipua voisin välttää, jos minulla ei olisi koiria. Omia, eikä hoidokkeja jotka tuovat mukanaan kukin oman repullisensa haasteita. Silti jokainen vuodatettu kyynel ja tuskanparahdus on kuin poispyyhkäisty sillä samalla sekunnilla, kun näen koirien onnellisuuden. Kun näen ne tyynenä yhdessä sen jälkeen kun autoin niitä välttämään konfliktin. Kun näen niiden väsyvän treeneistä ja nukkuvan vailla huolta. Kun koen onnistuneeni, omasta kivusta ja väsymyksestäni huolimatta. Se on vaatinut paljon ponnisteluja, mutta tein sen. Se on hienointa.

Tuntuu joka tapauksessa kurjalta, miten normaalia juoruilu ja paskanjauhanta on koiraharrastajien kesken. Mistään mitään tietämättä spekuloidaan kukin omilla tahoillaan ja supistaan eteenpäin tarinaa johon jokainen on lisännyt värikynää ja oman näkemyksensä asiasta. Omastakin kokemuksesta olen nähnyt, miten koiraihmiset osaavat puhaltaa yhteiseen hiileen ja olla suureksi avuksi toisilleen. Samaan pyrin itsekin, ja yritän uskoa siihen että saan apua itsekin, kun olen sitä parhaani mukaan aina tarjonnut muillekin. Koiramaailmassa on paljon ongelmia, ja parhaiten sitä voidaan lähteä korjaamaan yhdessä. Jokainen voi kuitenkin omalla toiminnallaan vaikuttaa yhteishenkeen ja siihen, mihin suuntaan koiranpitokulttuuri Suomessa lähtee kehittymään.

Joka tapauksessa olen valtavan iloinen avusta jota olen saanut koko koiraharrastajan urani aikana. Aina palaute ei ole ollut reilua tai rakentavaa, mutta jotain sekin on opettanut. Vähintään sen, ettei voi antaa muiden rakentaa identiteettiäsi sen perusteella, mitä he näkevät elämästäsi. Palautteen lisäksi olen saanut paljon vertaistukea, treenikavereita ja konkreettista apua esimerkiksi tarvike- ja ruokalahjoituksina. Tuntuu älyttömän hienolta, että ympärilläni on ihmisiä jotka ihan tosissaan arvostavat työtäni apua tarvitsevien koirien ja muiden eläinten kanssa, ja voivat sekä haluavat tukea antamalla vaikkapa tarpeettomia hihnoja ja lainavaatteita hoitokoiria varten.

Kiitos siis kaikille osallisille. Autatte tahoiltanne meikäläistä myös jaksamaan! 

Loppuun sekalainen sarja kuvia koiruuksista. Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Joulukuu 2019

Tammikuu 2020

Helmikuu 2020