Kesä tuli, kesä meni. Kaipuu jäi.

Veera ja Keiju 7.10. Hiittenkarin kärjessä, Pyhäjärvellä.

Edellisestä postauksesta on taas melkein viisi kuukautta aikaa. Kesän muisteleminen tuntuu jo vaikealta. Joko se oikeasti tuli ja meni? Vaikka kesä oli tuskallisen kuuma, kaipaan sitä kovasti. Inhoan kun ulos lähteminen kestää pukemisen ja heijastautumisen takia todella kauan, ehtii tulla kuuma ja ulkona on kuitenkin kylmä, vaikka olisi pukeutunut lämpimästi. Puhumattakaan ailahtelevasta sadetilanteesta. "Aa, siellähän paistaa aurinko! Lähdetään lenkille!" Ehdit pukeutua ja varustaa koirat, pääset pihalle. Ja siellä sataa. Kärsin jonkinasteisesta aistiyliherkkyydestä, jonka takia paksu vaatekerros ja sade saa olon todella kireäksi ja inhottavaksi. Sillon tulee herkemmin tiuskittua turhasta myös koirille, ja leppoisat lenkit on kesän muisto vain. Yleensä sillon mennään suu viivana sen verran, mitä on pakko. Tai sitten vien koirat juoksemaan. Juoksevia koiria katsoessa en voi edes sateessa seistessä olla huonolla tuulella. Juokseva koira on yksinkertaisesti niin kaunis ja ilahduttava näky. Niiden juoksemisesta saama nautinto lämmittää mieltä niin todella paljon!

Kesä tuli pitkälti vietettyä Mynämäen maalaisrauhasta nauttien. Paimenet asui lähestulkoon kokonaan yötä päivää ulkona isossa ulkotarhassa, jossa on mahdollisuus mennä katokseen tai 12 neliön "koirankoppiin", siis entiseen kanalaan, johon on koirille laitettu oma sänky peittoineen kaikkineen. Koirat tosin vietti lähes kaiken aikansa heinikossa makoillen, satoi tai paistoi. Kovalla helteellä koirat oli pakko hakea sisälle ilmastointilaitteen viileyteen, mutta onneksi ne kerrat oli harvassa. Heinikossa savipohjaisella maalla oli riittävän viileä nukkua lämpimällä säällä, ja kovalla sateella katos toi riittävästi suojaa paimenkolmikolle. Vaikka kesä meni pitkälti laiskotellessa itse kukin, paimenet on ainakin pysyneet hyvässä tikissä painittuaan ja juostuaan tarhassa ja pellolla koko kesän! Parhaat kaverukset, Keiju ja Pommi tuntuivat nauttivan yhteisestä kesästä. Vaikka Keiju juoksee ja painii myös Veeran kanssa, niiden välit on aikuistumisen jälkeen olleet varsin vakavat eikä kumpikaan saa kovinkaan kummoista iloa toisesta. Jos on mahdollisuus valita, Keiju leikkii aina Pommin kanssa, ja Veera hömpöttää omia paimennusjuttujaan kolmantena pyöränä. Usein tarhassa leikkiessään kolmikko jakautuu juoksevaksi ja painivaksi belgipariksi, sekä yksinäiseksi bordercollieksi joka etsii minkä tahansa lelua muistuttavan esineen suuhunsa ja paimentaa ja komentaa kaksikkoa.

Belgipöljät rehevällä pellolla - suurta hupia!

Meille tuli vähän extemporena kesälampaita, jotka kävimme hakemassa meidän farmariautolla sadan kilometrin päästä. Johan oli matka, ei voi muuta sanoa, haha! Matka tosin sujui onglemitta ja lampailla oli hyvin tilaa makoilla pitkän matkan aikana, eli aikamoinen tilaihme tuo Ford Focus!
Innolla odotin, miten koirat suhtautuu lampaisiin. Veera oli alkuun todellä hämmentynyt pörröisistä isoista eläimistä, eikä se tajunnut ollenkaan ruveta paimentamaan niitä. Ensitapaamisella Veera yritti vain leikkiä lampaiden kanssa, ja lampaat ryhtyivät seuraamaan hassusti käyttäytyvää koiraa. Lampaat oli selvästi tottuneita koiriin, mutta niitä ei oltu varmasti paimennettu koiralla aiemmin. Kaikki muutkin koirat oli hyvin kiinnostuneita villapyllyistä, ja kaikki kävivätkin kertaalleen ottamassa tällit paimenpojasta. Keiju penaalin ei-niin-terävänä-kynänä otti tällin muutaman kerran useammin kuin muut, ennen kun tajusi alkaa välttelemään aitaa.
Ihmeen hienosti vietikkäämmätkin koirat jättivät kuitenkin lampaat rauhaan, vaikka ne tuotiin välillä laiduntamaan aivan koiratarhan viereen. Koirat katselivat hetken laiduntavia lampaita, ja palasivat sitten omiin koiruuksiinsa.
Veeran paimenviettikin heräsi lopulta, ja kovasta vietistä huolimatta se pysyi hyvin hallinnassa. Vielä kun saisi aikaseksi mentyä ihan oikeasti opettelemaan paimennusta!

Lampaisiin tuli kiinnyttyä odotettua voimakkaammin, ja halusimme pitää ne talven yli, ajatuksena astuttaa ne ensi kevään karitsoinnit toiveena. Kuiva kesä päätti kuitenkin meidän puolesta - kuivaheinää ei löytynyt talveksi, joten lampaat piti laittaa lihoiksi alkuperäisen suunnitelman mukaan. Harmituksesta huolimatta nyt saa olla tyytyväinen, kun pakkasessa on kilokaupalla hyvää lihaa itselle ja koirille. Voi kun olisi mahdollisuus syöttää enemmänkin yhtä eettistä lihaa!

Nyt syksyn tultua onkin ollut tekemistä, että liikunnan määrä ei romahtaisi kesän jäljiltä, kurjista syyssäistä huolimatta. Kickbike on edelleen käyttökelvoton, sen jarruongelmaa ei olla saatu ratkaistua omin neuvoin eikä olla raaskittu viedä huoltoonkaan. Toivon silti saavani sen kuntoon vielä hetkeksi ennen lumien tuloa, jonka jälkeen onkin aika vaihtaa minisuksiin ja pelätä henkensä puolesta, haha..

Kurjista säistä huolimatta syksy osaa olla varsin kaunista aikaa, ja hyvällä säällä viihdyn edelleen pitkillä metsälenkeillä ja pienillä vaelluksilla, jonka lomassa voi pysähtyä johonkin kivaan paikkaan syömään eväitä. Viikko sitten kävimme Pyhäjärvellä tekemässä pienen vaellusretken. Vielä näkyi muutamia vesilintujakin, jotka oli etenkin Keijun mielestä hurjan kiinnostavia!
Oli hankala yrittää kuvata (etenkin vanhalla ja raihnaisella järkkärinraadolla) järvellä hengailevia laulujoutsenia, kun Keiju tökkäsi jatkuvasti päänsä kameran eteen. Meillä oli reissussa mukana Veera, Keiju ja Pöppö, joka rakastaa lenkkeilyä yli kaiken! Vähän arvelutti, että väsähtääkö pieni Pöppö kesken matkan, mutta ilosesti se kipitteli mukana koko lenkin. Kotona se nukkuikin tyytyväisenä kaksi päivää. Mini olisi varmasti tykännyt olla mukana myös, mutta se väsyy lyhyemmistäkin lenkeistä sen verran, että se kulkee usein mukana taskussa osan matkasta. Mini ja Loimu jäi siis kotivahdeiksi.

Olisin halunnut Keijustakin kivat syksyiset kuvat järvellä, mutta se ei ollut yhtään kuvaustuulella ja näytti kaikissa kuvissa siltä että sitä pierettää.. No, sentään tuli Veerasta muutama ihan nätti kuva!

 Kaunis Veera ♥️

Eiköhän siinä ollut taas kaikki tältä erää. Pitääpä yrittää päivitellä kuulumisia tännekin vähän useammin, ettei seuraava postaus tule vasta ensi keväänä.. :D

Metsälenkkejä, uintia, treenejä, hautajaiset ja turhautunutta pohdintaa

Ohhoh. Edellisestä postauksesta onkin kulunut jo melkein kaksi kuukautta! Mitä tällä välin on tapahtunut koirarintamalla? Äkkiseltään mietittynä tuntuu ettei mitään, mutta onhan tässä.

Eletään alkukesää ja lämpötilat alkaa muistuttaa viimekesäisiä. Puolisoni oli jo aivan kauhuissaan, että mitä loppukesä tulee olemaan, jos lämpötilat paukkuu jo toukokuussa lähellä kolmeakymppiä. Viime viikolla pamahti lämpöennätys Poriin: 27,1 astetta! Me oltiin onneksi karvan verran viileämmillä seuduilla Mynämäellä viime viikonloppu, vaan palella ei tarvinnut sielläkään. Veera ja Keiju nautti olostaan isossa ulkotarhassa, jossa hölmöläiset loikoili pitkin päivää suoraan paahteessakin. En ymmärrä miten ne viihtyy niin pitkiä aikoja auringossa! Kummasti kyllä varjopaikat kelpaa, kun paahtaa tarpeeksi kauan. Etenkin iltaisin Keiju nautiskeli maisemista meditoimalla koirankopin tai sääsuojan katolla. Viereisellä pellolla liikkuvat peurat piti myös haukkua yhdessä tuumin Veeran kanssa.

6.5. oli niin viileää, että villapaidassa ei tullut hiki!

Keiju on käynyt uimassa etenkin kuumimpina päivinä, mutta muut kun ei innostu uimisesta, on niiden liikuttamisen ja aktivoinnin kanssa miettimistä sillon, kun ulkona on liian kuuma edes hihnalenkkeilyyn varjoisassa metsässä. On ollut tosi tympeää, kun pidemmälle lenkille on päässyt vain öisin, ja vielä on niin hämärää ettei viitsi lähteä rämpimään keskelle metsää. Helleaallon jälkeen tuli onneksi sateet ja viileämmät ilmat - ainakin hetkeksi. 



Paimenet pääsikin heti nauttimaan rankemmista aktiviteeteista, kun lämpötilat tipahti kohtuullisempiin lukemiin. Pyöräily on jäänyt taas ikävästi tauolle, sillä en ole saanut aikaiseksi huoltaa kickaria. Täytyy ryhdistäytyä ja laittaa se kuntoon, niin päästään taas pyörälenkeille Keijun kanssa! 
Ennen helleaaltoa kävimme ahkerasti pitkillä metsälenkeillä, kun löysimme aivan ihania uusia lenkkireittejä läheisestä metsästä. Kauniilla ilmoilla saatoimme käydä yhdessä koko poppoon kanssa jopa kahdesti päivässä 5-7km pitkillä lenkeillä. Viikossa kilometrejä saattoi kertyä siis helposti 80, jopa 100. Reippaan lenkkiputken katkaisi ikävästi tukahduttavat helteet, ja sen jälkeen jatkuva sade. Sateella ei tee mieli vetää perässään kahta sadetta inhoavaa pikkukoiraa ja kuivata muita suohirviöitä sisälle päästyä.

Lenkkeilyn oheen onkin pitänyt keksiä muuta puuhaa. Viime viikolla ostin juoksutusraipan koirille flirtpoleksi, niin ollaan päästy taas flirttailemaan. Hirmu hyvä apuväline moneen asiaan! 

Tässä käytetään silmää raatoleluun :D

Veeran kanssa ollaan muisteltu paimennusjuttuja ja hiottu luopumisia entistäkin paremmaksi. Flirtti toimii hyvänä apuna tosi moniin juttuihin, ja oon aivan ihastunut juoksutusraipan näppäryyteen! Se toimii sekä merkinantovälineenä kuten hevosilla, ja saalislelun liikutteluun hyvän etäisyyden päästä itsestä. Aiemmat flirpole-viritykset on olleet tosi epäkäytännöllisiä ja menneet rikki nopeasti, mutta tämä raippa vaikuttaa olleensa 11 euron väärti! Joku tosi hyvä saalislelu pitää vielä hankkia tai tehdä.

Veera on koko ikänsä aristellut pitkiä kepakoita, eli raipan jännittäminen ei yllättänyt. Jos raipan päässä on lelu ja leikki ja työskentely on kiivastahtista, jännitys jää sivuun ja koira painaa täysillä. Veera onkin hurjan nopea, ketterä ja hallitsee kehonsa upeasti, ja sitä on upea seurata!
Heti jos raipasta kuuluu viuhunaa tai kova osa osuu maahan, koira jännittyy ja alkaa vilkuilemaan hermostuneesti. Kannustuksella jännitys taas unohtuu, mutta raippa ilman lelua on niin kammottava asia, että siihen täytyy totutella vielä erikseen. Luulen kyllä ettei Veera ikinä opi olemaan täysin välittämättä pitkistä kädenjatkeista, mutta se ei toisaalta haittaakkaan niin kauan kun koira ei sitä pelkää ja hommat sujuu.

Harvinainen kuva Keijusta joka ei juokse lelun perässä, tai riepottele
sitä suussaan :D Pikkuhiljaa se itsehillintä näyttää parantuvan!

Varsinainen Hessu Hopo :D

Toisin kuin Veera, Keiju on huomattavasti kömpelömpi. Keiju myös oikoo paljon eikä liiku yhtä orjallisesti saaliin perässä, kuin Veera. Keijun kanssa ensisijaisina treenitavotteina on parantaa hallintaa: kontakti ja luopumiset paremmaksi. Keijun "kädestäpitäen" luopumiset on olleet aina tosi hyvät, mutta etänä tapahtuvat irrotus-käskyt tahtoo kaikua kuuroille korville, tai palkan kanssa jäädään viivyttelemään. Palkan kanssa karkuun juokseminen on jäänyt pois, mutta edelleen Keiju saattaa yrittää livetä sivummalle luoksetulon sijaan, jos ihminen ei ole tosissaan tai työskentele täysillä mukana koiran kanssa. Tämän koiran kohdalla saakin olla erittäin tarkkana, että itse pysyy vähintään yhtä aktiivisena kuin koira on, jotta sitä kiinnostaa työskennellä ihmiselle. Muutoin se kyllästyy erittäin nopeasti ja lähtee suorittamaan omia hommiaan. Keijun myötä on saanut hyvän muistutuksen siitä, miten paljon opittavaa itsellä on, ja ettei kaikki työkoirat toimi yhtä helposti.

Koirakiintiö on ollut nyt pitkälti 5kpl + Pommi, sillon kun omistajallaan on vähemmän töitä ja hän pystyy koiraa pitämään kotonaan. Muutoksia Pommissa on tapahtunut selvästi parin kuukauden aikana. Sekä hyviä, että huonoja.
Koiran yleisilme on rauhallisempi ja siihen on helpompi saada kontaktia, myös tilanteissa jotka sai sen suunniltaan aiemmin. Eroahdistuksen kanssa ollaan jo huomattavasti paremmalla mallilla, kuin kevättalvella oltiin. Kotonaan Pommi on jäänyt yksin jo tunniksi kerrallaan, ollen rauhallinen vielä ihmisen palatessa. Meillä yksinolot ovat olleet lyhyempiä, lukuunottamatta muutamia pidempiä kauppareissuja, joiden aikana älämölöä on kuulunut jossain vaiheessa yksinoloa, mutta koira on ollut rauhallinen tai vain hieman kiihtynyt kotiin palatessamme. Aika huikea muutos!

Muutosta epävarmuuden ja rähinöiden kanssa on myös tullut - huonompaan suuntaan. Kotonaan nuorukainen on rähissyt omistajan kavereille sekä muille koirille, joiden kanssa ei ole ikinä ennen ollut ongelmia. Meillä ongelmia aiheuttaa enimmäkseen lenkeillä nähdyt ihmiset, eläimet ja jossain määrin autot. Voi olla että lenkki sujuu tosi hienosti pitkän aikaa, vaikka pientä häiriötäkin olisi, mutta jos vastaan tulee yksikin koira, on peli menetetty. Kuppi jos pääsee kaatumaan, on kierrokset tapissa siihen asti että päästään kotiin, ja hetken vielä senkin jälkeen. Uskon ja toivon, että remmiräyhäämiseen ja maltin menettämiseen saadaan muutos sitä mukaan kun koira saa ikää ja koulutus uppoaa kaaliin. Pommi ei kuitenkaan ole hermorakenteeltaan läheskään yhtä toivoton, kuin kaksi enkeliveljeään oli. 

Käytöstapojen treenailua hidastaa hiukan se, että me vietetään kesällä paljon aikaa Mynämäellä maalla, eikä tule liikuttua ihmisten ilmoilla kovinkaan paljoa. Mutta ainakin koirat nauttii! Pommikin tykkää hirmuisesti, kun saa viettää aikaa isossa ulkotarhassa koirakavereiden kanssa. Ja koska eroahdistus ei oireile tarhassa ollessa, on kauppareissuille yms. helpompi lähteä, kun ei tarvitse murehtia koiran stressitiloista, saati isännöitsijälle koiran huudosta valittavista naapureista.

Kun koiralaumassa tapahtuu jatkuvasti muutoksia, saa olla onnellinen että vähintään puolet koirista on tasapainoisia ja hyvät perustavat omaavia. On jännä, miten tunnelma kotona voi olla todella erilainen koirakokoonpanosta riippuen. Jos kotona on vain omat; Veera, Keiju ja Loimu sekä lisäksi Pommi, tuntuu kuin talo olisi täynnä energiaa pursuavia paimennuorukaisia, sillä Pommi tuo niin paljon uutta säpinää ja vauhtia arkeen. Mutta jos Pommin sijaan kotona on kaksi tai kolmekin hoitokoiraa, mutta jotka ovat rauhallisia ja hillittyjä, tuntuu kuin koiramäärä ei olisi muuttunut mihinkään. Ainoastaan lenkille lähtiessä kädessä olevien hihnojen määrä on eri. Loogistahan se on, mutta yleistunnelman suuret erot tuntuu silti hassuilta.

Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmeen hyvin arki on luistanut kaikista muutoksista ja epätasapainoisista, hankalista koiristakin huolimatta. Vaikeat tilanteet tulevat usein yllättäen, etenkin ulkoillessa, mutta niistäkin selviytyy ihmeen kivuttomasti kun itse pysyy skarppina ja puuttuu koirien käytökseen heti. Veeran ja Keijun kohdalla saa olla tarkkana, sillä jos tilanne tulistuu esim. Pommin menettäessään malttinsa, pinna kiristyy ja koirat saattaa ruveta kärhämöimään keskenään.

Lauman pienimmät, pikkiriikkinen Mini ja "Hakuna matata"-elämänasenteinen Pöppö toimii isompien keskellä hämmästyttävän hyvin. Joskus Keijun vietit aiheuttaa päänvaivaa, mikäli ne pärähtää päälle yllättäen esim. uhkaavaksi koetun ulkoisen tekijän takia, mutta jälleen skarppina pysyminen riittää estämään vaaratilanteet. Normaalisti yhteislenkeillä tunnelma on hyvin rauhallinen ja kontrolloitu, jolloin pienet voi huoletta päästää irti hihnasta ilman huolta niiden turvallisuudesta. Mini saattaa kulkea Keijunkin jalkojen välistä tai Pöppö juosta vilahtaa aivan Keijun pään alta, ilman että vietti pärähtää päälle. Olenkin aina ollut hurjan onnellinen, että satuin saamaan itselleni malinoisin, jonka saalisvietti on niin pieni, että se on helposti hallittavissa. Toki tämä piirre tekee koirasta myös vaikeamman kouluttaa, mutta uskon yhteisen hengen löytyvän vielä niin hyvin, että meidän yhteistyö rupeaa sujumaan saumattomasti!

Lotta ja Reino saatiin vihdoin saateltua haudanlepoon vajaa kuukausi sitten. Hautapaikaksi valikoitui aitiopaikka äitini pihalla - omenapuun alla, Kukka-greyhoundin haudan vierestä. Hautajaistunnelma pysyi yllättävän kevyenä, vaikka vähän pelkäsin että itkemiseksi menee tämäkin homma. Kuunneltiin ysäriä ja naureskeltiin, että vielä kuolemansa jälkeenkin nämä kaksi koiranperkelettä aiheuttaa päänvaivaa ja ruumiillista työtä, sillä omenapuun alla on tietysti paljon juuria ja maa on siltä kohdin aika kivinen, unohtamatta puolen metrin jälkeen saavutettua savimaata.. Kaksi tuntia siinä vierähti, mutta onneksi saatiin viimein laskea pennut viimeiselle lepopaikalleen.

Rakasta Lotta-enkeliä tulee edelleen mietittyä päivittäin. Itkukin tulee aika usein, ja yleensä tottakai tilanteissa jossa sitä vähiten toivoisi, kuten kauppareissulla tai illanvietossa kavereiden kanssa. Lotan lopetuksesta on aikaa vajaa 4 kuukautta, ja se tuntuu samaan aikaan todella kaukaiselta, ja toisaalta siltä että vasta eilenhän se työnsi kuonoaan kainalooni.
Elämässäni on ollut lukuisia erittäin tärkeitä ja rakkaita eläinpersoonia, jotka on jättäneet lähtemättömän jäljen sydämeeni. Lotta on kuitenkin ihan eri sfäärissä. Vieläkin tuntuu siltä, että pala minusta puuttuu, että se kuoli Lotan mukana. Aika näyttää, helpottaako tämä menetyksen tuska ikinä. 

Lotta tasan viikko ennen lopetusta.

Viime aikoina Lotan kuolemaan liittyen on herännyt ihan uusia tunteita, nimittäin vihaa ja turhaumusta. Tällä hetkellä isosti tapetilla oleva keskustelu braky-rotujen kehitysvammaisuudesta on nostanut ison metakan ko. rotujen puolustelevien taholta. Heidän sokeus tai välinpitämättömyys eläimen, rodun ja yksilön hyvinvoinnin suhteen suututtaa. Pari päivää sitten luin ranskanbullien rotuyhdistyksen hirvittävän surullista sepitystä siitä, miten tämän rodun terveyden eteen tehdään "hartiavoimin" töitä, ja ettei kaikkia rodun edustajia voi väittää selkäsairaiksi. Koska Suomessa on yksi selältään puhtaaksi kuvattu koira (jolla on lonkat paskana). Järkyttävää välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, ja mikä pahinta, rotuyhdistyksen taholta.
Keskustelussa nousi hyvin myös esille se, miten moni erittäin sairaiden rotujen omistaja tai puolustaja argumentoi sillä, ettei koirat oireile kipua arjessaan "18 vuotta ranskiksia, eikä ongelmia" tai koiria väitettiin terveeksi, ja terveystuloksia kysyttäessä vastaus oli "Ei mun tarvii teille todistella mitään, riittää kun itse tiedän." 

Turhauttaa. Suututtaa. Me menetettiin meidän rakas Lotta, vain 10kk iässä. Se oireili surullisen vähän siihen nähden, miten pahasti se oli rikki. Se ei olisi voinut elää kivutonta, saati onnellista koiranelämää. 

Sitten on ihmisiä, jotka tieten tahtoen valitsee koiran, jonka terveyden takaamiseksi ei ole tehty muuta, kuin louskutettu leukoja niille, jotka kehtaavat kyseenalaistaa nämä ihanat kummajaiset. Ymmärrän hyvin, että oma koira on aina rakas ja harmittaa kun muut kritisoi. Mutta jos toiminta on rotuyhdistysten tasolta asti sellaista kun se monen jo elinkelvottoman statuksen saaneen rodun kohdalla on, pitäisi avata silmiä ja katsoa peiliin. Mistä se kritiikki johtuu? Ei ainakaan siitä, että jengi ei tykkää lyttykuonojen ulkonäöstä. Ehkä jengi on oikeasti huolissaan siitä, joko näiden koirien hengissä pitäminen, saati kasvattaminen ja myyminen, täyttää eläinsuojelurikoksen merkit. Ja monen kohdalla varmasti täyttääkin.

Se, että koira ei oireile, ei ole tae sille että koira on terve. Seurakoirien merkitys on jo vuosisatoja pohjautunut niiden hyvälle luonteelle. Näille koirille on jalostettu niin hyvä, ihmisrakas luonne, ettei nämä koirat pienestä, eikä välttämättä isostakaan kivusta ja epämukavuudesta valita. Lisätään tähän mahdollinen itsepäinen terrierin luonne ja/tai taistelukoiran alkuperä. Työkoiran sisu, päättäväisyys, itsepäisyys ja ihmisrakkaus ahdettuna käyttökelvottomaan kehoon ei voi luoda koiraa, joka on sekä kivuton että onnellinen. En väitä ettei tälläisiä yksilöitä olisi lainkaan tai ettei pilalle jalostettu koirakin voisi olla onnellinen. Mutta onko se koiran elämää, jos terveys on niin huono ettei koira kykene itse lisääntymään, se ei pysty hengittämään normaalisti, se ei pysty liikkumaan, ulostamaan, pesemään itseään tai nukkumaan lajityypillisesti.

Etunenässä Lotta, perässään Pommi ja Reino, kaksi viikkoa ennen Reinon lopetusta, ja kolme viikkoa ennen Lotan lopetusta.

Niille ihmisille, jotka väittävät koiriensa olevan terveitä, koska ne ei oireile mitenkään, haluaisin saada näytettyä sen elämänriemun, joka Lotalla oli. Se oli sydäntäsärkevän iloinen, puuhakas, liikunnallinen ja nautti juoksemisesta, uimisesta, leikkimisestä, painimisesta ja treenaamisesta ihmisen kanssa. Mutta se oli rikki. Niin järkyttävän rikki, että itku tulee vieläkin kun edes miettii sitä näkyä, joka röntgenkuvissa meitä kohtasi. Jos voisin näyttää kaiken sen, ja kysyä, että "Oliko tämäkin oireeton koira terve?" Sen haluaisin tehdä.

Tähän itkunsekaiseen ja hiukan tulenkatkuiseen avautumiseen päättykööt tämä postaus. Toivottavasti tein pointin selväksi.


Ensi kertaan!

Kevättä kohden vaikka hammasta purren

Tänään siirryttiin kesäaikaan. Lumet on ruvennut kivasti sulamaan täällä Satakunnassakin (pitkään tuntui, että vain aavistuksen etelämpänä asuvien ystävien ja perheenjäsenten luona lumi oli jo tipotiessään monta viikkoa sitten, vaikka meillä oli vielä metriset kinokset joka nurkalla). Tänään on kuitenkin sadellut senttitolkulla uutta lunta - mutta ei meille! Kaipa se valkoinen paska meidätkin (taas) yllättää, mutta iloitsen siitä ettei ainakaan tänään.
Rescuepentue, tai ne pennut jotka on vielä elävien kirjoissa, täytti eilen ensimmäisen vuotensa. Onnea Pommi ja Rasmus! Synttäreitä juhlittiin kuluneen viikon aikana useammankin kerran, kun saman ikäinen kolmikko Keiju, Mini ja Pöppö täytti 3 vuotta.

3v. synttärisankarit: Mini 25.3, Pöppö 28.3. ja Keiju 27.3.
(Keiju nuolaisi Pöppöä naamasta, joka ei ihan hirveesti
arvostanut tilannetta. Miniä ei kuvaukset kiinnosta.)

Tällä hetkellä arki rullaa aika tasaiseen tahtiin kuuden koiran kera. Kolmen vakituisesti kotona asuvan lisäksi meillä lymyilee jälleen äitini kiinanharjakoira Pöppö ja pikkiriikkinen Mini-seropi, jotka on käytännössä jo meidän koiria, mutta viettävät välillä aikaa äitinikin luona. Näiden pikkuisten lisäksi Lotan velipoika Pommi on meillä taas/edelleen. En edes muista monettako viikkoa se nyt on meillä, olisikohan se ollut nyt kuukauden yhtäjaksoisesti (lukuunottamatta yhden yön kotona käymistä tässä välillä), jota ennen se oli noin parin viikon jaksoja kerrallaan, ollen välillä noin viikon omassa kodissaan.

Pari päivää sitten käytiin tässä meidän lähellä sijaitsevan Paratiisin luontopolulla kävelemässä. Neljä tuntia vierähti äkkiä, kun välillä pysähdeltiin ottamaan kuvia, ihastelemaan kiviä, lintuja, kevään ensimmäisenä herääviä kasveja tai majavien työmaata. Kävelyä tuli vain n. 6km, mutta portaita oli paljon ja maasto oli paikoin liukasta tai mutaista, ja se tuntui kyllä lihaksissa! Mukana meillä oli vain paimenet, ja hyvä niin, sillä pienet olisi väsyneet jo alkumatkasta, ja isompi höttökasa olisi vienyt meiltä viimeisenkin järjen käyttäytymällä kuin karnevaaliin viety luolamies. Harmillista, ettei sitä voi ottaa mukaan retkille, mutta heikkoa (= olematonta) hermorakennetta ei voi määräänsä enempää työstää, jotta saataisiin aikaan kelpo koirakansalainen.

Lotan velipoika kastroitiin viime maanantaina, eli huomenna tulee viikko leikkauksesta. Eläinlääkäri kertoi koiran haisevan hyvin voimakkaasti urokselta ja esinahantulehdusoireita oli yhä. Kastraatiolle oli siis myös terveydelliset perusteet. Hän oli toiveikas että kastraatio ja samalla käynnillä nostettu rauhottavan lääkkeen annostus antaisi meille erittäin paljon kaivatun alkusysäyksen eroahdistuksen kanssa tappelemisen kanssa. Koira on ollut selvästi kiihtyneempi viime aikoina, siis ennen leikkausta, joka on luultavasti kaikki johtunut vilkkaasta hormonitoiminnasta. Hormoneista johtuva stressi kun saadaan loppumaan, tippuu toivottavasti kierrokset ihan yleisellä tasolla, ja koiran on helpompi käsitellä omaa ahdistustaan.

Veera, Keiju ja Lotan Pommi-veli puolisoni kanssa luontopolulla

Nyt vajaa viikossa on tullut jo selviä vaikutuksia näkyviin. En tiedä vaikuttaako kastraatio vai lääke enemmän, vai molemmat yhdessä, mutta koira on selvästi rauhallisempi tilanteissa jotka aiemmin kiihdytti sen nollasta sataan aivan sekunnin murto-osassa, jonka takia sen viretilaan oli joskus aivan mahdotonta vaikuttaa. Aiemmin kumpikaan meistä ihmisistä ei voinut mennä edes pikkueteiseen, ilman että poika-parka ahdistui ja kilaroi välittömästi. Alkoi pihinä, vinkuminen, läähätys, ravaaminen. Ei saa kontaktia, koira ei syö, eikä halua leikkiä lempileluillaan. Ei edes tilanteen mentyä ohi. Joskus kesti yli tunnin, että koiran olotila tasaantui jotakuinkin normaalille tasolle.
Tällä hetkellä ollaan siinä pisteessä, että koira nukkuu yönsä rauhallisesti olohuoneessa. Kolmisen viikkoa sitten koiraa ei voinut jättää edes toiseen huoneeseen, ilman että alkoi metakka. Pystyn käymään eteisessä tai jopa siivoamaan siellä, ilman että koiran ahdistus räjähtää käsiin. Edelleen se reagoi helposti jos lähtijä pukee ulkovaatteita tai kolistelee hihnoja (vaikka ei ottaisi yhtäkään koiraa mukaan), mutta tunnetila pysyy sen verran kasassa että "kotiin jäävä" ihminen saa kiinnitettyä koiran huomion itseensä esim. ruualla tai lelulla, tai parhaimmillaan koira rauhottuu itse omalle paikalleen makaamaan. 

Viretilan säätely tuntuu muutenkin parantuneen. Kierrokset nousee edelleen helposti ja saa aikaan turhaa sählinkiä sisätiloissa, mutta komentamalla koira rauhottuu ja hakeutuu omiin puuhiinsa tai nukkumaan. Sisätiloissa seurailu on saatu loppumaan lähes täysin, mikä on selvästi ollut iso apu yksinolon harjottelun suhteen, samaten kuin yöt eri huoneessa nukkuminenkin. 

Nyt vaan jatketaan samaa rataa, vauvan askelein, ja toivotaan että kastraatio, lääkitys ja erittäin sinnikäs yksinolon harjottelu alkaa tepsiä. Alan olla toiveikas, että tilanne tästä helpottaa ajan kanssa, mutta samalla pelkään että meidän luona, koiran omistajan luona ja omistajan vakkarihoitopaikan välillä reissaaminen aiheuttaa takapakkia.
Mietityttää myös, löytääkö nuorukainen sopivaa kotia. Tai varmasti löytää, mutta kauanko tätä tilannetta voidaan venyttää kotia etsiessä? Me ollaan mietitty pennun pitämistä itse, mutta jos eroahdistusta ei saada hallintaan ja ylihormonaalinen käytös jatkuu kastraatiosta huolimatta (todella toivon että se jää pois), niin me ei voida mitenkään pitää koiraa itse. Niin ihana ja rakas kun se onkin, se ei nykyisellään ole sellanen kun me koiran toivottaisiin olevan. No, päivä kerrallaan, aika näyttää. Onneksi tässä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään.

Keiju-malinoisin kanssa ollaan pyöräilty enenevissä määrin. Pitkillä hihnalenkeillä on tullut käytyä taas hiukan vähemmän, kun me kaksijalkaiset ollaan molemmat vuorotellen sairasteltu ja terveenä ollut on pitkälti joutunut vastuuseen koirien ulkoiluttamisesta. Yksin ei voi kaikkien kanssa lähteä ja kaikkia ei jaksa viedä pitkille (siis 7km->) lenkeille erikseen. "Puudeliosasto" eli puolisoni sekarotuinen Loimu (oletettavasti tiibetinterrieri-villakoira mix), kiinanharjakoira Pöppö ja pieni sekarotuinen Mini (chihu-toyterrieri-"joku terrieri" mix) onneksi pärjäävät hyvin vähemmälläkin liikutuksella. Itseasiassa porukan pienin, Mini-seropi, meni pahasti jumiin oltuaan äitini luona useamman viikon ja palattuaan sitten meille. Äitini luona koirat liikkuvat aika vähän, lähinnä omaan tahtiin kotipihalla, joten meille tultuaan jopa parin kilometrin pissalenkit oli aivan liikaa pienelle raukalle. Levon ja lyhyempien lenkkien myötä Minikin on taas menossa mukana, ja kipittää innokkaasti jo vähän pidempääkin lenkkiä.

Uimamaisteri Keiju oli jokseenkin pettynyt, kun kielsin sitä uimasta hyisessä
Kokemäenjoessa. Kahlaaminen ja kaislojen pelastaminen oli silti hauskaa.

"Haloo, kuuleeko sammakot?! Kevät on tullut!"

Keijun pyörälenkit oli alkuun 2-3km mittaisia ja niitä tuli tehtyä muutama per viikko. Nyt lenkit on ollut pisimmillään jo reippaat 6km vetäen, 10km jos lämmittelyt ja jäähdyttelyt lasketaan mukaan. Koirasta huomaa miten se on taas onnellisempi ja tasapainoisempi kaikin puolin, kun se pääsee säännöllisesti juoksemaan. Jos vapaana juoksuttamiseen olisi mahdollisuus päivittäin, täyttyisi juoksemisen tarve jo pelkästään sillä, mutta koska kyseisen nöösin korvat tuppaa joskus katoamaan, sitä ei voi pitää irti aivan missä tahansa ja milloin tahansa. Saa olla tyytyväinen, että Keiju tykkää vetohommista ja voidaan kanavoida sen juoksentelun tarpeet osittain siihen!

Veera Harjavallan padolla. Raukka luuli että pyysin sitä noutamaan levää
joesta, kun viitoin sitä menemään kauemmas kiville, jotta saisin siitä kuvia :D
Niin tunnollinen pieni työmyyräni <3

Veera meinaa ikävästi tipahtaa "kiltin keskimmäisen lapsen" rakoon, sillä se ei vaadi mitään erityistä ollakseen tyytyväinen, eikä sillä ole ongelmia jotka olisi niin merkittäviä että niiden käsittelyyn pitäisi löytää aikaa ja jaksamista. Sillä on lähinnä pikkujuttuja jota pitäisi hioa, joten se tuntuu aina lauman parhaiten käyttäytyvältä ja fiksuimmalta tapaukselta (ja noh, onhan se koiramaailman Einstein. Heh.), kun muut sen ympärillä aiheuttaa harmaita hiuksia remuamalla kukin tavallaan.

Puolisoni onkin suunnitellut että voisi alottaa jonkun harrastuksen Veeran kanssa. Veera onkin mainio ensikoira melkeen minkä tahansa harrastuksen pariin hyppäämiseen. Sillä on pohjia vaikka ja mihin hommaan ja se on enemmän kuin motivoitunut tekemään yhdessä ihmisen kanssa. Katsotaan mitä kevät tuo sillä rintamalla! Siihen asti täytyy muistuttaa itseään siitä, että ottaa enemmän kahdenkeskeistä aikaa myös Veeran kanssa, ja puuhailla jotain meidän omia pikkujuttuja, josta se nauttii hurjan paljon. Se on tietysti kivaa itsellekin, hetken tauko ainaisesta puurtamisesta ja taistelusta noiden muiden hormonihyrrien, luupäiden tai hermoheikkojen kanssa. Joskus vaan tulee pieniä syyllisyyden tunteita, kun puuhailee Veeran kanssa, sillä muut koirat vaatisi enemmän panostusta kehittyäkseen. Mutta järjellä ajateltuna Veera on aivan yhtä oikeutettu aikaan ihmisen kanssa, kun muutkin koirat, ja itse olen sen omistajana täysin oikeutettu tekemään niin paljon sen kanssa, kuin vain haluan, kunhan muut koirat saa myös tarvitsemansa. Täytyy koittaa pitää mielessä sekin tosiasia, että nämä koirat on meidän ilona, harrastuksena ja kumppanina, eikä taakkana, riippakivenä ja loputtomana työsarkana, vaikka siltä alkaakin joskus velvollisuudentunnon takia tuntumaan.

Nojoo. Eiköhän siinä ollut taas kiihkeimmät tapahtumat tältä erää. Siispä ensi kertaan! Nauttikaa alkavasta keväästä, kohta on taas kesä ja kärpäset, ja liian kuumat kelit raskaille harrastuksille!

Valon ja liikunnan lisääntyminen

Makuuhuoneen taulut ♡ Pitäisi tilata muistakin koirista kuvat.

Eletään lähes maaliskuun puoliväliä, ja päivät on hurjan paljon valoisampia kun kuukausi sitten, jolloin tuntui ettei valoisaa aikaa riitä nimeksikään ja kaikki ulkoilu oli tasaisen synkkää ja tylsää. Lotan kuolemasta on reilu kuukausi aikaa, ja vaikka Lottaa muistuttamassa on nyt kolme ihanaa taulua makuuhuoneessa, ei sitä tule liiaksi murehdittua. Välillä ikävä (ja itku) yllättää, mutta arki alkaa sujua jo normaaliin tapaan. 

Kun Lottaa ei enää ollut, oli helppo hukuttaa ajatuksia muihin juttuihin, kuten muihin koiriin. Helmikuun alussa ostin viimein kauan suunnittelemani minisukset (liekkö surun tuoma pieni itsetuhoisuus joka antoi loppusysäyksen tälle "nerokkaalle hankinnalle :D ) ja rupesin "minihiihtelemään" Keijun kanssa. Keiju rakastaa juosta, ja varsinkin kovaa. Keijua ei kuitenkaan ole mahdollista pitää irti kovin usein, ja kytkettynä harjoitettavia koiran kovan vauhdin mahdollistavia liikuntamuotoja ei ole liiaksi, niin pitihän tätäkin kokeilla. Ja hyvä että kokeilin, molemmat tykätään siitä ihan sikana! Itse rapakuntoisena pysyn koiran vauhdissa mukana sukset jalassa, ja koirakin saa vaihtelua tasaiselle aerobiselle juoksentelulle. Canicross olisi myös hyvä harrastus Keijulle, mutta siihen ei ikävä kyllä oma kunto riitä. Katsotaan josko terveys suo ja kunto kasvaisi kesää kohden, ja voisi ruveta juoksemaan enemmän Keijun kanssa. Kyllähän me ollaan aina juostu, sen verran mitä omat jalat kantaa. Lyhyitä reippaampia pätkiä, palautumisia ja uudestaan, semmosta invervallitreeniä siis.
Haaveilen myös paremmin maastoon sopivasta kickbikestä (nykyinen on "kaupunkimalli") tai kärryajoon tarkoitetusta kolmipyöräisestä potkupyörästä, mutta tälläisiä hankintoja ei ole varaa tehdä pitkiin aikoihin. Siihen asti mennään siis näillä mitä on.

Marras-joulukuun vaihteessa turhauduin omaan saamattomuuteeni ja sairastelun takia pahasti vähiin jääneeseen liikunnan määrään, ja päätin ryhdistäytyä, jos en itseni niin koirien vuoksi. Muutama postaus sitten mainitsemani koirien lihavuuskunnossa tapahtuneet muutokset (lihasmassa hävisi, lihottiin ja laihduttiin) on nyt saatu tosi hyvälle mallille. Kaikki meillä asuvat koirat on nyt ideaalissa painossaan ja lihasmassaa on kertynyt kiitettävästi molemmille paimenista. Pakko myöntää että vaikka välissä on edelleen ollut päiviä kun pitkille lenkeille ei ole lähdetty, tai ulkoilut on hoidettu ajelemalla 10km tai 15km päässä sijaitseviin koirapuistoihin, olen kuitenkin varsin tyytyväinen tuloksiin ja ylpeä siitä miten olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni etenkin hihnalenkkien suhteen. Joulukuussa asetin tavoitteeksi että viikottain hihnalenkkikilometrejä tulisi vähintään 40. Sen jälkeen viikottainen kilometrimäärä on ollut pitkälti vähintään 50km/vko, mutta jopa yli 80km/vko. Lisäksi olen pyrkinyt siihen, että vähintään pari kertaa viikossa tulee suunnattua lenkit paikkaan jossa uskallan päästää irti myös herkemmin omille teilleen suunnistavan malinoisin. Parin kilometrin päästä onkin löytynyt oikein hyvät lenkkireitit, joissa harvemmin tulee vastaan ketään, ja etenkin isoissa harjujen välisissä "kuopissa" koirat saa juosta rauhassa  ilman, että näköpiiriin eksyy vahingossakaan ketään. Mäkitreeniin on myös enemmän kuin hyvät mahdollisuudet, sillä harjuiset lähimetsät on täynnä toinen toistaan jyrkempiä mäkiä ja kumpareita. Tekee itsellekin hyvää kiipeillä ylös ja alas, vaikka vauhti olisikin murto-osan koirien kiihdyttelyistä. Lyhyemmänkin lenkin päätteeksi kyllä tietää liikkuneensa! Vielä kun lumet ja maa sulaisi, niin saisi hiekkaisista rinteistä vieläkin paremman vastuksen. Kesän tuloa odotellessa!

Ilmeistä huolimatta tämä parivaljakko on mitä parhaimpia kaveruksia! :D
Kyllä se vaan niin on, että belgin paras kaveri on toinen belgi. Nyt kun
tämä poitsu on ollut hoidossa pidempään, on näistä tullut hyvät kaverit.

Lupasin päivitellä myös Lotan sisarusten kuulumisia. Muutama viikko sitten kuvattiin toinen elossa olevista uroksista, tervein tuloksin. Ollaan kaikki hurjan helpottuneita, sillä kolme viidestä meille tulleesta pentu-parasta oli aivan tarpeeksi monta rikkinäistä. Niin ihanaa ettei jälleen tarvinnut hyvästellä yhtä, joka on omistajalleenkin aivan mahdottoman tärkeä ja rakas. Tällä kyseisellä pennulla on mennyt muutenkin varsin kivasti, vaikka sen tulevaisuutta tulikin jännitettyä todella paljon - olihan kyseinen pentu pentueen arin ja pehmein.

Toiselle pojista kuuluukin vähemmän hyvää. Uros kärsii todella pahasta eroahdistuksesta, jota on hoidettu koko tämän kuluneen puoli vuotta kun koira on uudessa kodissaan asunut. Yksinolojen harjottelu aloitettiin heti alussa, mutta yksinjäämisen pelko on edelleen aivan mahdoton. Pentu-parka ei pysty ymmärtämään, ettei sen tarvitse mennä sekaisin pelosta jos ihminen edes ajattelee lähtemistä. Vauvan askelin tapahtuvaa yksinolon harjoittelua on tahkottu tahkoamistaan, mutta se ei juuri tuota tulosta koska koira ehtii ahdistumaan nollasta sataan niin älyttömän nopeasti. Tälle koirallehan on yritetty jo lähes kaikki apukeinot ottaa käyttöön: höpöhöpö-lisäravinteet, painepaidat, feromonit, rajattu tila, radio, koirakaverit eikä edes rauhottava lääkitys ole tuonut apua. Itselläni on kokemusta useista eroahdistuneista koirista joille on apu löytynyt ennemmin tai myöhemmin, mutta tämän tapauksen kanssa takki on jo aivan tyhjä.
Edistystä on onneksi meillä ollessa tapahtunut jo sen verran, että koira pystyy nukkumaan muualla kuin makuuhuoneessa meidän kanssa, koira pystyy olemaan suljetun oven takana jopa pari minuuttia ahdistumatta, pystyn piipahtamaan ulko-ovella tai jopa sen ulkopuolella 2 sekuntia, JOS en pue tai ota avaimia, sekä meidän seuraaminen on saatu vähenemään. Naurettavan pieniä asioita, mutta iso muutos entiseen. Pennulla on nyt toista kertaa rauhottava lääkitys kokeilussa, mutta sillä ei näytä olevan juurikaan vaikutusta.

Kuukausi sitten tulimme koiran omistajan kanssa siihen tulokseen, että tilanne on aivan mahdoton ja koiralle on pakko ruveta etsimään uutta kotia. Omistajan muuttunut työtilanne ei mahdollista eroahdistuneen koiran pitämistä, eroahdistuksen hoidosta ja yksinolon harjoittelusta puhumattakaan. Koira on siis nyt pitkälti meidän luona hoidossa ja samalla autan etsimään sille uutta kotia. Kiinnostuneet pääsevät lukemaan ilmoituksen >tästä<.

Seuraava ratkaisu on kastroida koira. Eroahdistuksen lisäksi se on todella ylihormonaalinen, joka vaikuttaa sekä käytökseen että terveyteen. Toivon kastraation auttavan myös eroahdistuksen kanssa, mutta sekin auttaisi jo paljon jos hormonien perässä riekkuminen loppuisi tai edes vähenisi, ja koiran nykyistä stressikierrettä saataisiin katkottua. Pelkona tietysti on, että epävarmuus lisääntyy leikkaamisen myötä. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että se riski on otettava. Me ei voida loputtomiin pitää leikkaamatonta urosta (sekä käytännön syistä, että oman jaksamisen takia) eikä uutta kotia uskalla odottaa löytyväksi ihan hetkessä. Seuraava etappi on myöskin viimeinen, joten toivotaan todella että kastraatio auttaa ja/tai uusi koti löytyisi pian. Onhan ehdokkaita riittänyt, kuten Reinonkin kohdalla, muttei riittävän hyvää.
Vaikka ilmoituksessani mainitsen hyvin selkeästi, että koiraa ei luovuteta kotiin jossa eroahdistus viisveisataan vaan siihen on oltava aikaa ja jaksamista paneutua, on silti tarjottu koteja jossa "ei ole aikaa olla koiran kanssa kotona, sen on vaan totuttava olemaan yksinään". Hirveän surullista, että niin monilla koiranomistajilla on tiukassa käsitys, että koira kuin itsestään oppii kestämään ahdistusta ja pystyy jäämään rauhassa kotiin. Voi kun koiralle voisikin vain selittää, että ahdistus on turhaa (joka ei muuten toimi peloissaan olevalle ihmisellekkään, jos joku ei ole hoksannut) ja ihminen palaa kyllä pian kotiin. Vaan ei voi. On oltava luova ja tehtävä todella ahkerasti töitä. Joidenkin kanssa riittää kaksi viikkoa, toiset vaatii vuosia - ja oireilevat silti lopun elämäänsä toisinaan. Se, onko sellaisen koiran pitäminen enää oikein, onkin sitten oma tarinansa..

Anyway. Me ollaan niin pettyneitä ja harmissamme siitä, että kaikki tämän pentueen eteen tehty työ "palkitsee" näin. Mutta eihän sille mitään mahda. Parhaamme on yritetty, joten ei voi ainakaan jälkeenpäin murehtia sitä etteikö olisi yrittänyt kaikkeaan. Nyt me yritetään oman jaksamisen rajoissa panostaa tähän kotia etsivään pentuun, ja toivotaan sormet ristissä että tulevaisuus olisi valoisampi. Niin tälle, kuin muillekin koirille.

Palaillaan taas asiaan. 

Ehkä vielä jossain tavataan, rakas Lotta ♥

Lotta lopetettiin reilu viikko sitten, 5.2.2019. Ikää pennulla oli vain 10kk.

Lotan lopetus oli meille tosi kova paikka, ja nyt vasta saan kirjoitettua tämän, vaikka on Lotasta tullut kerrottua omalla FB-seinällä ja ohimennen koira-keskusteluissa. Vieläkään ei tahdo käsittää, että Lotta on poissa. Tuntuu vain oudolta, kun kotona ei ole pientä pikinokkaa sipsuttamassa perässä, herättämässä aamuisin hyppäämällä sänkyyn (johon koirilla ei normaalisti ole lupa tulla, vain Lotalla oli) tai autossa ei ole varashälyttimenä huutavaa belgikakaraa. Jopa sen ärsyttäviä puolia on ikävä.

Pentueen lähtökohdat tuntien oli odotettavissa, että pennut ei tule olemaan priimaa miltään osa-alueeltaan. Lotasta oli kuitenkin vaikea uskoa, että se olisi niin rikki. Niin rikki kuin se oli.

Meille oli varattuna aika Ventelälle luustokuviin 5.2. klo: 11.00. Edeltävänä yönä ei tullut nukuttua ja aamun olin pahoinvoiva jännityksen takia. Nyt jälkikäteen ajateltuna taisin tietää mitä oli tulossa, mutten myöntänyt sitä todella itsellenikään, vaikka hoin päiväkausia "rikki se on", "paskana se on, monttuun se menee", läheisten taputellessa henkisesti olalle ja uskotellen, että ei se niin paha voi olla.

Pyysin että Lotalta kuvataan lonkat ensimmäisenä, eikä oteta muita kuvia jos sieltä löytyy jotain ikävää. Ja kyllähän se sydäntä kouraisi, kun Ventelä pyysi kesken kuvien katsomaan mitä siellä lonkkakuvissa näkyi.

Näky oli musertava. Itku tuli jo pelkästään niitä kuvia katsellessa. Jopa puolisoni, joka ei juuri röntgenkuvia osaa tulkita, ymmärsi heti miten paha tilanne on. Ventelän käydessä läpi luuston tilannetta, puristus rinnassa kasvoi yhä voimakkaammaksi ja tuntui kuin henki salpautuisi aivan kohta. Hetkeä aiemmin ennen Lotan rauhottamista oli viimeinen hetki, kun näimme sen hereillä. Se aamu oli viimeinen aamu, kun Lotta oli yksinoikeutettuna sängyssä. 

Lotalla oli LTV3, paha vinolantio ja D/E lonkat. Nivelrikkomuutoksia oli molemmissa lonkkanivelissä, mutta varsinkin oikealla puolella. Koira oli varmasti kivuissaan, ilman että oli näyttänyt sitä. Vain viimeisinä viikkoina se oireili hyvin pienesti. Kahtena päivänä se ontui, muttei niin silmiinpistävästi että sitä olisi helppo huomata. Lisäksi viimeisinä päivinä maahan meno ja nouseminen oli hieman jäykkää ja liike oli epäpuhdasta. Mutta edelleen, ei silmiinpistävästi. Harjaantumaton silmä ei olisi nähnyt koirassa mitään vikaa. Hirvittää ajatella, miten kauan Lotta-parka olisi saanut kärsiä, jos en olisi päättänyt kuvauttaa sitä. Jos en olisi ollut jo lähestulkoon vainoharhainen kahden edellisen pennun tähden.
Tai mitä jos Lotta olisi mennyt johonkin muuhun kotiin, jossa ei oltaisi huomattu lainkaan sen kipuja? Lotta oli urhea pieni eläin. Se ei valittanut eikä ikinä näyttänyt kivunvärettäkään ilmeissään. Vaikka siihen sattui aivan varmasti, jos ei koko ikäänsä niin kauan ennen sitä hienoista oireiluaan kuitenkin.

Oli selvää, että lopetus oli ainoa ratkaisu. Lotan parhaaksi. Hävettää melkein myöntää, mutta "Joo, lopetetaan se nyt." sanojeni jälkeen mieleni teki huudahtaa, "Ei, ei sittenkään. Älä lopeta sitä.", sillä en ollut valmis hyvästelemään koiraani. Mutta sisimmässäni tiesin, että jos Lotta lähtisi omin jaloin kotiin, en pystyisi tekemään sitä väistämätöntä päätöstä enää. En pystyisi ajattelemaan yhtä järkevästi, ja koiran kärsimys pitkittyisi.

Otimme Lotan ruumiin mukaan. Kotiin päästyä kannoin sen keittiön lattialle. Se näytti vain nukkuvan. Kului varmaan useampi tunti, ennen kuin siirsin sen pois. Sanoin puolisollenikin, että voi kun sen voisi vaan jättää tuohon. Että näyttäisi aina siltä, kuin Lotta vain nukkuisi siinä meidän keittiönpöydän vieressä. Ajatus nukkuvasta Lotasta kotona tuntui turvalliselta. Vähemmän tyhjältä, kuin että se olisi kokonaan poissa. Mutta ei sitä tietenkään voinut jättää siihen.

Lotta on nyt meidän pakastimessa. Reinon kanssa. Meillä on noin 35 kiloa koiraa pakastimessa odottamassa kevättä. Tuntuu kurjalta, mutta onneksi osaan suhtautua kuolleeseen eläimeen materiana (lukuunottamatta sitä hetkeä Lotan lopetuksen jälkeen, kun ruumis makasi keittiön lattialla ja toivoin sen olevan Se Lotta, joka se oli ennen kuolemaansa.) 

Äitini lupasi että saamme haudata koirat hänen pihalleen kunhan maa sulaa. Nyt toivotaan että maa sulaa pian ja pääsemme hautaamaan pennut. Ensimmäisenä lopetettu pentu on tuhkattu, mutta omistaja miettii toisiko tuhkat samaan hautaan Lotan ja Reinon kanssa. Olisi sitten kolme enkelisisarusta samassa paikassa muisteltavana ♥

Ensimmäiset päivät ilman Lottaa meni ihan sumussa. Elin itse jotain kieltämisvaihetta, enkä halunnut uskoa todeksi että Lotta ei tosiaan tule takaisin. Yhtenä unettomana aamuyönä kirjoitin facebookiin seuraavaa:

Mua väsyttää niin paljon, mut pelkään myös nukahtaa. En haluu nähdä niitä painajaisia, jossa nään unta unessa, et Lotta on vaan karannut ja kadoksissa. Sit etsitään sitä yötä päivää, ja sit lopulta se vihdoin juoksee metsästä mun syliin. Se tunne on niin helpottava, Lotta on taas siinä. Ja sit herään unessa unesta, hätäännyn kun Lotta ei ookkaan siinä ja sit taas tajuan ettei sitä oo.. Ja sit kun viimein herään oikeesti, oon niin pihalla et oonko mä vaan nähnyt pahaa unta koko ajan, missä mun koira on, mikä on totta ja mikä ei.. Tää on niin hirveetä. Taikokaa meidän Lotta takas, ja terveenä.. 💔

Se tunne, joka oli herätessä, oli sanoinkuvailematon. Ensin tuli järkytys: Lotta on jossain tuolla pakkasessa ihan yksin. Sitten tuli helpotus: Lotta ei olekaan kuollut. Ei kun hetkinen.. Ja sitten meni tovi tajutessa, mikä oli unta ja mikä totta. 

Tätä kirjottaessani itken niin vuolaasti, että pitää pysähtyä vetämään henkeä joka lauseen jälkeen. Ikävöin Lottaa niin paljon. Lotta oli elämäni koira, se, jonka kanssa klikkasi tavalla jota ei voi edes kuvitella ennen kuin sen kokee itse.
Vaikken usko taivaaseen, uudelleensyntymään tai muuhunkaan vastaavaan, niin haluan uskoa että Lotta on nyt jossain paremmassa paikassa ja se saa leikkiä kivuttomana kaikkien jo edesmenneiden eläinystävien kanssa. Ja että vielä me tavataan. Vielä tulee se hetki, kun saan Lotan jälleen syliini, eikä tarvitse ikävöidä enää.

Lotta oli meillä vain 7 kuukautta. Hurjan lyhyt aika, ja silti siitä ehti tulla niin valtavan tärkeä. Eikä pelkästään minulle, vaan myös läheisilleni. Lotan lopetuksen jälkeen kyseenalaisin ensimmäistä kertaa, oliko tämän pentueen sijaiskotiin ottaminen hyvä teko. Kannattiko se. Niin paljon teimme näiden pentujen eteen. Ja nyt viidestä pennusta kolme nukkuu ikiunta. Mukaanlukien oma Lottani.

Pakko se on kuitenkin todeta, etten vaihtaisi hetkeäkään pois. Helpottaa ajatella, että ainakin saimme tuntea tuon upean koiran sen 7 lyhyttä kuukautta, jotka se meidän kanssa vietti. Moni ei koe vastaavaa yhteyttä eläimen kanssa ikinä. Ja ainakaan se ei muuttanut muualle, jossa se olisi ehkä joutunut kärsimään pidempään. Ja muutkin pennut sai kodit, jossa niitä rakastetaan ja pidetään hyvin.

Jottei tämä blogi olisi pelkkiä lopetusuutisia ja surua, loppuun pari iloisempaa uutista.

Lotan kanssa samana päivänä luustokuvattiin malinois Keiju, Phrenetic Fendi, hyvin tuloksin. Ventelän mukaan kaikki on ok, vielä odotellaan liiton tuloksia. Lotan toinen jäljellä olevista veljistä kuvattiin myös pari päivää Lotan jälkeen, puhtain tuloksin ♥ Toinen meillä olleista pojista menee myös luustokuviin loppukuusta. Nyt pidetään peukkuja, että sekin olisi kunnossa, ettei tulisi enempää menetyksiä näiden pentujen omistajille.

Jonkin aikaa sitten tavoitin kuudennen pennun (joka haettiin uuteen kotiin päivää ennen kuin loput viisi tuli meille) omistajan. Pennulla on kaikki ok, mutta sitä ei aiottu kuvauttaa. Kerroin omistajalle kerta toisensa jälkeen, kun joku pennuista oli lopetettu. Vasta Lotan kuoleman jälkeen hän tuntui ottavan tosissaan sen huolen, joka näiden luuston suhteen on, vaikka pentu ei oireilisi mitenkään. Hän aikoi kuvauttaa pennun, mutta saas nähdä. Todella toivon, että viimeinenkin pentu pääsee kuviin ennemmin kuin myöhemmin, jottei tulisi pidettyä koiraa kivuissaan.

Laittelen koirien luustokuvia tähän blogiin myöhemmin, kunhan surultani pystyn katsomaan Lotan kuvia uudelleen. Palaan myös asiaan kunhan viimeinenkin meillä ollut pentu on kuvattu. Pitäkää peukkuja että pentueen ujopiimä olisi myös kunnossa ♥