Valon ja liikunnan lisääntyminen

Makuuhuoneen taulut ♡ Pitäisi tilata muistakin koirista kuvat.

Eletään lähes maaliskuun puoliväliä, ja päivät on hurjan paljon valoisampia kun kuukausi sitten, jolloin tuntui ettei valoisaa aikaa riitä nimeksikään ja kaikki ulkoilu oli tasaisen synkkää ja tylsää. Lotan kuolemasta on reilu kuukausi aikaa, ja vaikka Lottaa muistuttamassa on nyt kolme ihanaa taulua makuuhuoneessa, ei sitä tule liiaksi murehdittua. Välillä ikävä (ja itku) yllättää, mutta arki alkaa sujua jo normaaliin tapaan. 

Kun Lottaa ei enää ollut, oli helppo hukuttaa ajatuksia muihin juttuihin, kuten muihin koiriin. Helmikuun alussa ostin viimein kauan suunnittelemani minisukset (liekkö surun tuoma pieni itsetuhoisuus joka antoi loppusysäyksen tälle "nerokkaalle hankinnalle :D ) ja rupesin "minihiihtelemään" Keijun kanssa. Keiju rakastaa juosta, ja varsinkin kovaa. Keijua ei kuitenkaan ole mahdollista pitää irti kovin usein, ja kytkettynä harjoitettavia koiran kovan vauhdin mahdollistavia liikuntamuotoja ei ole liiaksi, niin pitihän tätäkin kokeilla. Ja hyvä että kokeilin, molemmat tykätään siitä ihan sikana! Itse rapakuntoisena pysyn koiran vauhdissa mukana sukset jalassa, ja koirakin saa vaihtelua tasaiselle aerobiselle juoksentelulle. Canicross olisi myös hyvä harrastus Keijulle, mutta siihen ei ikävä kyllä oma kunto riitä. Katsotaan josko terveys suo ja kunto kasvaisi kesää kohden, ja voisi ruveta juoksemaan enemmän Keijun kanssa. Kyllähän me ollaan aina juostu, sen verran mitä omat jalat kantaa. Lyhyitä reippaampia pätkiä, palautumisia ja uudestaan, semmosta invervallitreeniä siis.
Haaveilen myös paremmin maastoon sopivasta kickbikestä (nykyinen on "kaupunkimalli") tai kärryajoon tarkoitetusta kolmipyöräisestä potkupyörästä, mutta tälläisiä hankintoja ei ole varaa tehdä pitkiin aikoihin. Siihen asti mennään siis näillä mitä on.

Marras-joulukuun vaihteessa turhauduin omaan saamattomuuteeni ja sairastelun takia pahasti vähiin jääneeseen liikunnan määrään, ja päätin ryhdistäytyä, jos en itseni niin koirien vuoksi. Muutama postaus sitten mainitsemani koirien lihavuuskunnossa tapahtuneet muutokset (lihasmassa hävisi, lihottiin ja laihduttiin) on nyt saatu tosi hyvälle mallille. Kaikki meillä asuvat koirat on nyt ideaalissa painossaan ja lihasmassaa on kertynyt kiitettävästi molemmille paimenista. Pakko myöntää että vaikka välissä on edelleen ollut päiviä kun pitkille lenkeille ei ole lähdetty, tai ulkoilut on hoidettu ajelemalla 10km tai 15km päässä sijaitseviin koirapuistoihin, olen kuitenkin varsin tyytyväinen tuloksiin ja ylpeä siitä miten olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni etenkin hihnalenkkien suhteen. Joulukuussa asetin tavoitteeksi että viikottain hihnalenkkikilometrejä tulisi vähintään 40. Sen jälkeen viikottainen kilometrimäärä on ollut pitkälti vähintään 50km/vko, mutta jopa yli 80km/vko. Lisäksi olen pyrkinyt siihen, että vähintään pari kertaa viikossa tulee suunnattua lenkit paikkaan jossa uskallan päästää irti myös herkemmin omille teilleen suunnistavan malinoisin. Parin kilometrin päästä onkin löytynyt oikein hyvät lenkkireitit, joissa harvemmin tulee vastaan ketään, ja etenkin isoissa harjujen välisissä "kuopissa" koirat saa juosta rauhassa  ilman, että näköpiiriin eksyy vahingossakaan ketään. Mäkitreeniin on myös enemmän kuin hyvät mahdollisuudet, sillä harjuiset lähimetsät on täynnä toinen toistaan jyrkempiä mäkiä ja kumpareita. Tekee itsellekin hyvää kiipeillä ylös ja alas, vaikka vauhti olisikin murto-osan koirien kiihdyttelyistä. Lyhyemmänkin lenkin päätteeksi kyllä tietää liikkuneensa! Vielä kun lumet ja maa sulaisi, niin saisi hiekkaisista rinteistä vieläkin paremman vastuksen. Kesän tuloa odotellessa!

Ilmeistä huolimatta tämä parivaljakko on mitä parhaimpia kaveruksia! :D
Kyllä se vaan niin on, että belgin paras kaveri on toinen belgi. Nyt kun
tämä poitsu on ollut hoidossa pidempään, on näistä tullut hyvät kaverit.

Lupasin päivitellä myös Lotan sisarusten kuulumisia. Muutama viikko sitten kuvattiin toinen elossa olevista uroksista, tervein tuloksin. Ollaan kaikki hurjan helpottuneita, sillä kolme viidestä meille tulleesta pentu-parasta oli aivan tarpeeksi monta rikkinäistä. Niin ihanaa ettei jälleen tarvinnut hyvästellä yhtä, joka on omistajalleenkin aivan mahdottoman tärkeä ja rakas. Tällä kyseisellä pennulla on mennyt muutenkin varsin kivasti, vaikka sen tulevaisuutta tulikin jännitettyä todella paljon - olihan kyseinen pentu pentueen arin ja pehmein.

Toiselle pojista kuuluukin vähemmän hyvää. Uros kärsii todella pahasta eroahdistuksesta, jota on hoidettu koko tämän kuluneen puoli vuotta kun koira on uudessa kodissaan asunut. Yksinolojen harjottelu aloitettiin heti alussa, mutta yksinjäämisen pelko on edelleen aivan mahdoton. Pentu-parka ei pysty ymmärtämään, ettei sen tarvitse mennä sekaisin pelosta jos ihminen edes ajattelee lähtemistä. Vauvan askelin tapahtuvaa yksinolon harjoittelua on tahkottu tahkoamistaan, mutta se ei juuri tuota tulosta koska koira ehtii ahdistumaan nollasta sataan niin älyttömän nopeasti. Tälle koirallehan on yritetty jo lähes kaikki apukeinot ottaa käyttöön: höpöhöpö-lisäravinteet, painepaidat, feromonit, rajattu tila, radio, koirakaverit eikä edes rauhottava lääkitys ole tuonut apua. Itselläni on kokemusta useista eroahdistuneista koirista joille on apu löytynyt ennemmin tai myöhemmin, mutta tämän tapauksen kanssa takki on jo aivan tyhjä.
Edistystä on onneksi meillä ollessa tapahtunut jo sen verran, että koira pystyy nukkumaan muualla kuin makuuhuoneessa meidän kanssa, koira pystyy olemaan suljetun oven takana jopa pari minuuttia ahdistumatta, pystyn piipahtamaan ulko-ovella tai jopa sen ulkopuolella 2 sekuntia, JOS en pue tai ota avaimia, sekä meidän seuraaminen on saatu vähenemään. Naurettavan pieniä asioita, mutta iso muutos entiseen. Pennulla on nyt toista kertaa rauhottava lääkitys kokeilussa, mutta sillä ei näytä olevan juurikaan vaikutusta.

Kuukausi sitten tulimme koiran omistajan kanssa siihen tulokseen, että tilanne on aivan mahdoton ja koiralle on pakko ruveta etsimään uutta kotia. Omistajan muuttunut työtilanne ei mahdollista eroahdistuneen koiran pitämistä, eroahdistuksen hoidosta ja yksinolon harjoittelusta puhumattakaan. Koira on siis nyt pitkälti meidän luona hoidossa ja samalla autan etsimään sille uutta kotia. Kiinnostuneet pääsevät lukemaan ilmoituksen >tästä<.

Seuraava ratkaisu on kastroida koira. Eroahdistuksen lisäksi se on todella ylihormonaalinen, joka vaikuttaa sekä käytökseen että terveyteen. Toivon kastraation auttavan myös eroahdistuksen kanssa, mutta sekin auttaisi jo paljon jos hormonien perässä riekkuminen loppuisi tai edes vähenisi, ja koiran nykyistä stressikierrettä saataisiin katkottua. Pelkona tietysti on, että epävarmuus lisääntyy leikkaamisen myötä. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että se riski on otettava. Me ei voida loputtomiin pitää leikkaamatonta urosta (sekä käytännön syistä, että oman jaksamisen takia) eikä uutta kotia uskalla odottaa löytyväksi ihan hetkessä. Seuraava etappi on myöskin viimeinen, joten toivotaan todella että kastraatio auttaa ja/tai uusi koti löytyisi pian. Onhan ehdokkaita riittänyt, kuten Reinonkin kohdalla, muttei riittävän hyvää.
Vaikka ilmoituksessani mainitsen hyvin selkeästi, että koiraa ei luovuteta kotiin jossa eroahdistus viisveisataan vaan siihen on oltava aikaa ja jaksamista paneutua, on silti tarjottu koteja jossa "ei ole aikaa olla koiran kanssa kotona, sen on vaan totuttava olemaan yksinään". Hirveän surullista, että niin monilla koiranomistajilla on tiukassa käsitys, että koira kuin itsestään oppii kestämään ahdistusta ja pystyy jäämään rauhassa kotiin. Voi kun koiralle voisikin vain selittää, että ahdistus on turhaa (joka ei muuten toimi peloissaan olevalle ihmisellekkään, jos joku ei ole hoksannut) ja ihminen palaa kyllä pian kotiin. Vaan ei voi. On oltava luova ja tehtävä todella ahkerasti töitä. Joidenkin kanssa riittää kaksi viikkoa, toiset vaatii vuosia - ja oireilevat silti lopun elämäänsä toisinaan. Se, onko sellaisen koiran pitäminen enää oikein, onkin sitten oma tarinansa..

Anyway. Me ollaan niin pettyneitä ja harmissamme siitä, että kaikki tämän pentueen eteen tehty työ "palkitsee" näin. Mutta eihän sille mitään mahda. Parhaamme on yritetty, joten ei voi ainakaan jälkeenpäin murehtia sitä etteikö olisi yrittänyt kaikkeaan. Nyt me yritetään oman jaksamisen rajoissa panostaa tähän kotia etsivään pentuun, ja toivotaan sormet ristissä että tulevaisuus olisi valoisampi. Niin tälle, kuin muillekin koirille.

Palaillaan taas asiaan.