Metsälenkkejä, uintia, treenejä, hautajaiset ja turhautunutta pohdintaa

Ohhoh. Edellisestä postauksesta onkin kulunut jo melkein kaksi kuukautta! Mitä tällä välin on tapahtunut koirarintamalla? Äkkiseltään mietittynä tuntuu ettei mitään, mutta onhan tässä.

Eletään alkukesää ja lämpötilat alkaa muistuttaa viimekesäisiä. Puolisoni oli jo aivan kauhuissaan, että mitä loppukesä tulee olemaan, jos lämpötilat paukkuu jo toukokuussa lähellä kolmeakymppiä. Viime viikolla pamahti lämpöennätys Poriin: 27,1 astetta! Me oltiin onneksi karvan verran viileämmillä seuduilla Mynämäellä viime viikonloppu, vaan palella ei tarvinnut sielläkään. Veera ja Keiju nautti olostaan isossa ulkotarhassa, jossa hölmöläiset loikoili pitkin päivää suoraan paahteessakin. En ymmärrä miten ne viihtyy niin pitkiä aikoja auringossa! Kummasti kyllä varjopaikat kelpaa, kun paahtaa tarpeeksi kauan. Etenkin iltaisin Keiju nautiskeli maisemista meditoimalla koirankopin tai sääsuojan katolla. Viereisellä pellolla liikkuvat peurat piti myös haukkua yhdessä tuumin Veeran kanssa.

6.5. oli niin viileää, että villapaidassa ei tullut hiki!

Keiju on käynyt uimassa etenkin kuumimpina päivinä, mutta muut kun ei innostu uimisesta, on niiden liikuttamisen ja aktivoinnin kanssa miettimistä sillon, kun ulkona on liian kuuma edes hihnalenkkeilyyn varjoisassa metsässä. On ollut tosi tympeää, kun pidemmälle lenkille on päässyt vain öisin, ja vielä on niin hämärää ettei viitsi lähteä rämpimään keskelle metsää. Helleaallon jälkeen tuli onneksi sateet ja viileämmät ilmat - ainakin hetkeksi. 



Paimenet pääsikin heti nauttimaan rankemmista aktiviteeteista, kun lämpötilat tipahti kohtuullisempiin lukemiin. Pyöräily on jäänyt taas ikävästi tauolle, sillä en ole saanut aikaiseksi huoltaa kickaria. Täytyy ryhdistäytyä ja laittaa se kuntoon, niin päästään taas pyörälenkeille Keijun kanssa! 
Ennen helleaaltoa kävimme ahkerasti pitkillä metsälenkeillä, kun löysimme aivan ihania uusia lenkkireittejä läheisestä metsästä. Kauniilla ilmoilla saatoimme käydä yhdessä koko poppoon kanssa jopa kahdesti päivässä 5-7km pitkillä lenkeillä. Viikossa kilometrejä saattoi kertyä siis helposti 80, jopa 100. Reippaan lenkkiputken katkaisi ikävästi tukahduttavat helteet, ja sen jälkeen jatkuva sade. Sateella ei tee mieli vetää perässään kahta sadetta inhoavaa pikkukoiraa ja kuivata muita suohirviöitä sisälle päästyä.

Lenkkeilyn oheen onkin pitänyt keksiä muuta puuhaa. Viime viikolla ostin juoksutusraipan koirille flirtpoleksi, niin ollaan päästy taas flirttailemaan. Hirmu hyvä apuväline moneen asiaan! 

Tässä käytetään silmää raatoleluun :D

Veeran kanssa ollaan muisteltu paimennusjuttuja ja hiottu luopumisia entistäkin paremmaksi. Flirtti toimii hyvänä apuna tosi moniin juttuihin, ja oon aivan ihastunut juoksutusraipan näppäryyteen! Se toimii sekä merkinantovälineenä kuten hevosilla, ja saalislelun liikutteluun hyvän etäisyyden päästä itsestä. Aiemmat flirpole-viritykset on olleet tosi epäkäytännöllisiä ja menneet rikki nopeasti, mutta tämä raippa vaikuttaa olleensa 11 euron väärti! Joku tosi hyvä saalislelu pitää vielä hankkia tai tehdä.

Veera on koko ikänsä aristellut pitkiä kepakoita, eli raipan jännittäminen ei yllättänyt. Jos raipan päässä on lelu ja leikki ja työskentely on kiivastahtista, jännitys jää sivuun ja koira painaa täysillä. Veera onkin hurjan nopea, ketterä ja hallitsee kehonsa upeasti, ja sitä on upea seurata!
Heti jos raipasta kuuluu viuhunaa tai kova osa osuu maahan, koira jännittyy ja alkaa vilkuilemaan hermostuneesti. Kannustuksella jännitys taas unohtuu, mutta raippa ilman lelua on niin kammottava asia, että siihen täytyy totutella vielä erikseen. Luulen kyllä ettei Veera ikinä opi olemaan täysin välittämättä pitkistä kädenjatkeista, mutta se ei toisaalta haittaakkaan niin kauan kun koira ei sitä pelkää ja hommat sujuu.

Harvinainen kuva Keijusta joka ei juokse lelun perässä, tai riepottele
sitä suussaan :D Pikkuhiljaa se itsehillintä näyttää parantuvan!

Varsinainen Hessu Hopo :D

Toisin kuin Veera, Keiju on huomattavasti kömpelömpi. Keiju myös oikoo paljon eikä liiku yhtä orjallisesti saaliin perässä, kuin Veera. Keijun kanssa ensisijaisina treenitavotteina on parantaa hallintaa: kontakti ja luopumiset paremmaksi. Keijun "kädestäpitäen" luopumiset on olleet aina tosi hyvät, mutta etänä tapahtuvat irrotus-käskyt tahtoo kaikua kuuroille korville, tai palkan kanssa jäädään viivyttelemään. Palkan kanssa karkuun juokseminen on jäänyt pois, mutta edelleen Keiju saattaa yrittää livetä sivummalle luoksetulon sijaan, jos ihminen ei ole tosissaan tai työskentele täysillä mukana koiran kanssa. Tämän koiran kohdalla saakin olla erittäin tarkkana, että itse pysyy vähintään yhtä aktiivisena kuin koira on, jotta sitä kiinnostaa työskennellä ihmiselle. Muutoin se kyllästyy erittäin nopeasti ja lähtee suorittamaan omia hommiaan. Keijun myötä on saanut hyvän muistutuksen siitä, miten paljon opittavaa itsellä on, ja ettei kaikki työkoirat toimi yhtä helposti.

Koirakiintiö on ollut nyt pitkälti 5kpl + Pommi, sillon kun omistajallaan on vähemmän töitä ja hän pystyy koiraa pitämään kotonaan. Muutoksia Pommissa on tapahtunut selvästi parin kuukauden aikana. Sekä hyviä, että huonoja.
Koiran yleisilme on rauhallisempi ja siihen on helpompi saada kontaktia, myös tilanteissa jotka sai sen suunniltaan aiemmin. Eroahdistuksen kanssa ollaan jo huomattavasti paremmalla mallilla, kuin kevättalvella oltiin. Kotonaan Pommi on jäänyt yksin jo tunniksi kerrallaan, ollen rauhallinen vielä ihmisen palatessa. Meillä yksinolot ovat olleet lyhyempiä, lukuunottamatta muutamia pidempiä kauppareissuja, joiden aikana älämölöä on kuulunut jossain vaiheessa yksinoloa, mutta koira on ollut rauhallinen tai vain hieman kiihtynyt kotiin palatessamme. Aika huikea muutos!

Muutosta epävarmuuden ja rähinöiden kanssa on myös tullut - huonompaan suuntaan. Kotonaan nuorukainen on rähissyt omistajan kavereille sekä muille koirille, joiden kanssa ei ole ikinä ennen ollut ongelmia. Meillä ongelmia aiheuttaa enimmäkseen lenkeillä nähdyt ihmiset, eläimet ja jossain määrin autot. Voi olla että lenkki sujuu tosi hienosti pitkän aikaa, vaikka pientä häiriötäkin olisi, mutta jos vastaan tulee yksikin koira, on peli menetetty. Kuppi jos pääsee kaatumaan, on kierrokset tapissa siihen asti että päästään kotiin, ja hetken vielä senkin jälkeen. Uskon ja toivon, että remmiräyhäämiseen ja maltin menettämiseen saadaan muutos sitä mukaan kun koira saa ikää ja koulutus uppoaa kaaliin. Pommi ei kuitenkaan ole hermorakenteeltaan läheskään yhtä toivoton, kuin kaksi enkeliveljeään oli. 

Käytöstapojen treenailua hidastaa hiukan se, että me vietetään kesällä paljon aikaa Mynämäellä maalla, eikä tule liikuttua ihmisten ilmoilla kovinkaan paljoa. Mutta ainakin koirat nauttii! Pommikin tykkää hirmuisesti, kun saa viettää aikaa isossa ulkotarhassa koirakavereiden kanssa. Ja koska eroahdistus ei oireile tarhassa ollessa, on kauppareissuille yms. helpompi lähteä, kun ei tarvitse murehtia koiran stressitiloista, saati isännöitsijälle koiran huudosta valittavista naapureista.

Kun koiralaumassa tapahtuu jatkuvasti muutoksia, saa olla onnellinen että vähintään puolet koirista on tasapainoisia ja hyvät perustavat omaavia. On jännä, miten tunnelma kotona voi olla todella erilainen koirakokoonpanosta riippuen. Jos kotona on vain omat; Veera, Keiju ja Loimu sekä lisäksi Pommi, tuntuu kuin talo olisi täynnä energiaa pursuavia paimennuorukaisia, sillä Pommi tuo niin paljon uutta säpinää ja vauhtia arkeen. Mutta jos Pommin sijaan kotona on kaksi tai kolmekin hoitokoiraa, mutta jotka ovat rauhallisia ja hillittyjä, tuntuu kuin koiramäärä ei olisi muuttunut mihinkään. Ainoastaan lenkille lähtiessä kädessä olevien hihnojen määrä on eri. Loogistahan se on, mutta yleistunnelman suuret erot tuntuu silti hassuilta.

Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmeen hyvin arki on luistanut kaikista muutoksista ja epätasapainoisista, hankalista koiristakin huolimatta. Vaikeat tilanteet tulevat usein yllättäen, etenkin ulkoillessa, mutta niistäkin selviytyy ihmeen kivuttomasti kun itse pysyy skarppina ja puuttuu koirien käytökseen heti. Veeran ja Keijun kohdalla saa olla tarkkana, sillä jos tilanne tulistuu esim. Pommin menettäessään malttinsa, pinna kiristyy ja koirat saattaa ruveta kärhämöimään keskenään.

Lauman pienimmät, pikkiriikkinen Mini ja "Hakuna matata"-elämänasenteinen Pöppö toimii isompien keskellä hämmästyttävän hyvin. Joskus Keijun vietit aiheuttaa päänvaivaa, mikäli ne pärähtää päälle yllättäen esim. uhkaavaksi koetun ulkoisen tekijän takia, mutta jälleen skarppina pysyminen riittää estämään vaaratilanteet. Normaalisti yhteislenkeillä tunnelma on hyvin rauhallinen ja kontrolloitu, jolloin pienet voi huoletta päästää irti hihnasta ilman huolta niiden turvallisuudesta. Mini saattaa kulkea Keijunkin jalkojen välistä tai Pöppö juosta vilahtaa aivan Keijun pään alta, ilman että vietti pärähtää päälle. Olenkin aina ollut hurjan onnellinen, että satuin saamaan itselleni malinoisin, jonka saalisvietti on niin pieni, että se on helposti hallittavissa. Toki tämä piirre tekee koirasta myös vaikeamman kouluttaa, mutta uskon yhteisen hengen löytyvän vielä niin hyvin, että meidän yhteistyö rupeaa sujumaan saumattomasti!

Lotta ja Reino saatiin vihdoin saateltua haudanlepoon vajaa kuukausi sitten. Hautapaikaksi valikoitui aitiopaikka äitini pihalla - omenapuun alla, Kukka-greyhoundin haudan vierestä. Hautajaistunnelma pysyi yllättävän kevyenä, vaikka vähän pelkäsin että itkemiseksi menee tämäkin homma. Kuunneltiin ysäriä ja naureskeltiin, että vielä kuolemansa jälkeenkin nämä kaksi koiranperkelettä aiheuttaa päänvaivaa ja ruumiillista työtä, sillä omenapuun alla on tietysti paljon juuria ja maa on siltä kohdin aika kivinen, unohtamatta puolen metrin jälkeen saavutettua savimaata.. Kaksi tuntia siinä vierähti, mutta onneksi saatiin viimein laskea pennut viimeiselle lepopaikalleen.

Rakasta Lotta-enkeliä tulee edelleen mietittyä päivittäin. Itkukin tulee aika usein, ja yleensä tottakai tilanteissa jossa sitä vähiten toivoisi, kuten kauppareissulla tai illanvietossa kavereiden kanssa. Lotan lopetuksesta on aikaa vajaa 4 kuukautta, ja se tuntuu samaan aikaan todella kaukaiselta, ja toisaalta siltä että vasta eilenhän se työnsi kuonoaan kainalooni.
Elämässäni on ollut lukuisia erittäin tärkeitä ja rakkaita eläinpersoonia, jotka on jättäneet lähtemättömän jäljen sydämeeni. Lotta on kuitenkin ihan eri sfäärissä. Vieläkin tuntuu siltä, että pala minusta puuttuu, että se kuoli Lotan mukana. Aika näyttää, helpottaako tämä menetyksen tuska ikinä. 

Lotta tasan viikko ennen lopetusta.

Viime aikoina Lotan kuolemaan liittyen on herännyt ihan uusia tunteita, nimittäin vihaa ja turhaumusta. Tällä hetkellä isosti tapetilla oleva keskustelu braky-rotujen kehitysvammaisuudesta on nostanut ison metakan ko. rotujen puolustelevien taholta. Heidän sokeus tai välinpitämättömyys eläimen, rodun ja yksilön hyvinvoinnin suhteen suututtaa. Pari päivää sitten luin ranskanbullien rotuyhdistyksen hirvittävän surullista sepitystä siitä, miten tämän rodun terveyden eteen tehdään "hartiavoimin" töitä, ja ettei kaikkia rodun edustajia voi väittää selkäsairaiksi. Koska Suomessa on yksi selältään puhtaaksi kuvattu koira (jolla on lonkat paskana). Järkyttävää välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, ja mikä pahinta, rotuyhdistyksen taholta.
Keskustelussa nousi hyvin myös esille se, miten moni erittäin sairaiden rotujen omistaja tai puolustaja argumentoi sillä, ettei koirat oireile kipua arjessaan "18 vuotta ranskiksia, eikä ongelmia" tai koiria väitettiin terveeksi, ja terveystuloksia kysyttäessä vastaus oli "Ei mun tarvii teille todistella mitään, riittää kun itse tiedän." 

Turhauttaa. Suututtaa. Me menetettiin meidän rakas Lotta, vain 10kk iässä. Se oireili surullisen vähän siihen nähden, miten pahasti se oli rikki. Se ei olisi voinut elää kivutonta, saati onnellista koiranelämää. 

Sitten on ihmisiä, jotka tieten tahtoen valitsee koiran, jonka terveyden takaamiseksi ei ole tehty muuta, kuin louskutettu leukoja niille, jotka kehtaavat kyseenalaistaa nämä ihanat kummajaiset. Ymmärrän hyvin, että oma koira on aina rakas ja harmittaa kun muut kritisoi. Mutta jos toiminta on rotuyhdistysten tasolta asti sellaista kun se monen jo elinkelvottoman statuksen saaneen rodun kohdalla on, pitäisi avata silmiä ja katsoa peiliin. Mistä se kritiikki johtuu? Ei ainakaan siitä, että jengi ei tykkää lyttykuonojen ulkonäöstä. Ehkä jengi on oikeasti huolissaan siitä, joko näiden koirien hengissä pitäminen, saati kasvattaminen ja myyminen, täyttää eläinsuojelurikoksen merkit. Ja monen kohdalla varmasti täyttääkin.

Se, että koira ei oireile, ei ole tae sille että koira on terve. Seurakoirien merkitys on jo vuosisatoja pohjautunut niiden hyvälle luonteelle. Näille koirille on jalostettu niin hyvä, ihmisrakas luonne, ettei nämä koirat pienestä, eikä välttämättä isostakaan kivusta ja epämukavuudesta valita. Lisätään tähän mahdollinen itsepäinen terrierin luonne ja/tai taistelukoiran alkuperä. Työkoiran sisu, päättäväisyys, itsepäisyys ja ihmisrakkaus ahdettuna käyttökelvottomaan kehoon ei voi luoda koiraa, joka on sekä kivuton että onnellinen. En väitä ettei tälläisiä yksilöitä olisi lainkaan tai ettei pilalle jalostettu koirakin voisi olla onnellinen. Mutta onko se koiran elämää, jos terveys on niin huono ettei koira kykene itse lisääntymään, se ei pysty hengittämään normaalisti, se ei pysty liikkumaan, ulostamaan, pesemään itseään tai nukkumaan lajityypillisesti.

Etunenässä Lotta, perässään Pommi ja Reino, kaksi viikkoa ennen Reinon lopetusta, ja kolme viikkoa ennen Lotan lopetusta.

Niille ihmisille, jotka väittävät koiriensa olevan terveitä, koska ne ei oireile mitenkään, haluaisin saada näytettyä sen elämänriemun, joka Lotalla oli. Se oli sydäntäsärkevän iloinen, puuhakas, liikunnallinen ja nautti juoksemisesta, uimisesta, leikkimisestä, painimisesta ja treenaamisesta ihmisen kanssa. Mutta se oli rikki. Niin järkyttävän rikki, että itku tulee vieläkin kun edes miettii sitä näkyä, joka röntgenkuvissa meitä kohtasi. Jos voisin näyttää kaiken sen, ja kysyä, että "Oliko tämäkin oireeton koira terve?" Sen haluaisin tehdä.

Tähän itkunsekaiseen ja hiukan tulenkatkuiseen avautumiseen päättykööt tämä postaus. Toivottavasti tein pointin selväksi.


Ensi kertaan!