Kevättä kohden vaikka hammasta purren

Tänään siirryttiin kesäaikaan. Lumet on ruvennut kivasti sulamaan täällä Satakunnassakin (pitkään tuntui, että vain aavistuksen etelämpänä asuvien ystävien ja perheenjäsenten luona lumi oli jo tipotiessään monta viikkoa sitten, vaikka meillä oli vielä metriset kinokset joka nurkalla). Tänään on kuitenkin sadellut senttitolkulla uutta lunta - mutta ei meille! Kaipa se valkoinen paska meidätkin (taas) yllättää, mutta iloitsen siitä ettei ainakaan tänään.
Rescuepentue, tai ne pennut jotka on vielä elävien kirjoissa, täytti eilen ensimmäisen vuotensa. Onnea Pommi ja Rasmus! Synttäreitä juhlittiin kuluneen viikon aikana useammankin kerran, kun saman ikäinen kolmikko Keiju, Mini ja Pöppö täytti 3 vuotta.

3v. synttärisankarit: Mini 25.3, Pöppö 28.3. ja Keiju 27.3.
(Keiju nuolaisi Pöppöä naamasta, joka ei ihan hirveesti
arvostanut tilannetta. Miniä ei kuvaukset kiinnosta.)

Tällä hetkellä arki rullaa aika tasaiseen tahtiin kuuden koiran kera. Kolmen vakituisesti kotona asuvan lisäksi meillä lymyilee jälleen äitini kiinanharjakoira Pöppö ja pikkiriikkinen Mini-seropi, jotka on käytännössä jo meidän koiria, mutta viettävät välillä aikaa äitinikin luona. Näiden pikkuisten lisäksi Lotan velipoika Pommi on meillä taas/edelleen. En edes muista monettako viikkoa se nyt on meillä, olisikohan se ollut nyt kuukauden yhtäjaksoisesti (lukuunottamatta yhden yön kotona käymistä tässä välillä), jota ennen se oli noin parin viikon jaksoja kerrallaan, ollen välillä noin viikon omassa kodissaan.

Pari päivää sitten käytiin tässä meidän lähellä sijaitsevan Paratiisin luontopolulla kävelemässä. Neljä tuntia vierähti äkkiä, kun välillä pysähdeltiin ottamaan kuvia, ihastelemaan kiviä, lintuja, kevään ensimmäisenä herääviä kasveja tai majavien työmaata. Kävelyä tuli vain n. 6km, mutta portaita oli paljon ja maasto oli paikoin liukasta tai mutaista, ja se tuntui kyllä lihaksissa! Mukana meillä oli vain paimenet, ja hyvä niin, sillä pienet olisi väsyneet jo alkumatkasta, ja isompi höttökasa olisi vienyt meiltä viimeisenkin järjen käyttäytymällä kuin karnevaaliin viety luolamies. Harmillista, ettei sitä voi ottaa mukaan retkille, mutta heikkoa (= olematonta) hermorakennetta ei voi määräänsä enempää työstää, jotta saataisiin aikaan kelpo koirakansalainen.

Lotan velipoika kastroitiin viime maanantaina, eli huomenna tulee viikko leikkauksesta. Eläinlääkäri kertoi koiran haisevan hyvin voimakkaasti urokselta ja esinahantulehdusoireita oli yhä. Kastraatiolle oli siis myös terveydelliset perusteet. Hän oli toiveikas että kastraatio ja samalla käynnillä nostettu rauhottavan lääkkeen annostus antaisi meille erittäin paljon kaivatun alkusysäyksen eroahdistuksen kanssa tappelemisen kanssa. Koira on ollut selvästi kiihtyneempi viime aikoina, siis ennen leikkausta, joka on luultavasti kaikki johtunut vilkkaasta hormonitoiminnasta. Hormoneista johtuva stressi kun saadaan loppumaan, tippuu toivottavasti kierrokset ihan yleisellä tasolla, ja koiran on helpompi käsitellä omaa ahdistustaan.

Veera, Keiju ja Lotan Pommi-veli puolisoni kanssa luontopolulla

Nyt vajaa viikossa on tullut jo selviä vaikutuksia näkyviin. En tiedä vaikuttaako kastraatio vai lääke enemmän, vai molemmat yhdessä, mutta koira on selvästi rauhallisempi tilanteissa jotka aiemmin kiihdytti sen nollasta sataan aivan sekunnin murto-osassa, jonka takia sen viretilaan oli joskus aivan mahdotonta vaikuttaa. Aiemmin kumpikaan meistä ihmisistä ei voinut mennä edes pikkueteiseen, ilman että poika-parka ahdistui ja kilaroi välittömästi. Alkoi pihinä, vinkuminen, läähätys, ravaaminen. Ei saa kontaktia, koira ei syö, eikä halua leikkiä lempileluillaan. Ei edes tilanteen mentyä ohi. Joskus kesti yli tunnin, että koiran olotila tasaantui jotakuinkin normaalille tasolle.
Tällä hetkellä ollaan siinä pisteessä, että koira nukkuu yönsä rauhallisesti olohuoneessa. Kolmisen viikkoa sitten koiraa ei voinut jättää edes toiseen huoneeseen, ilman että alkoi metakka. Pystyn käymään eteisessä tai jopa siivoamaan siellä, ilman että koiran ahdistus räjähtää käsiin. Edelleen se reagoi helposti jos lähtijä pukee ulkovaatteita tai kolistelee hihnoja (vaikka ei ottaisi yhtäkään koiraa mukaan), mutta tunnetila pysyy sen verran kasassa että "kotiin jäävä" ihminen saa kiinnitettyä koiran huomion itseensä esim. ruualla tai lelulla, tai parhaimmillaan koira rauhottuu itse omalle paikalleen makaamaan. 

Viretilan säätely tuntuu muutenkin parantuneen. Kierrokset nousee edelleen helposti ja saa aikaan turhaa sählinkiä sisätiloissa, mutta komentamalla koira rauhottuu ja hakeutuu omiin puuhiinsa tai nukkumaan. Sisätiloissa seurailu on saatu loppumaan lähes täysin, mikä on selvästi ollut iso apu yksinolon harjottelun suhteen, samaten kuin yöt eri huoneessa nukkuminenkin. 

Nyt vaan jatketaan samaa rataa, vauvan askelein, ja toivotaan että kastraatio, lääkitys ja erittäin sinnikäs yksinolon harjottelu alkaa tepsiä. Alan olla toiveikas, että tilanne tästä helpottaa ajan kanssa, mutta samalla pelkään että meidän luona, koiran omistajan luona ja omistajan vakkarihoitopaikan välillä reissaaminen aiheuttaa takapakkia.
Mietityttää myös, löytääkö nuorukainen sopivaa kotia. Tai varmasti löytää, mutta kauanko tätä tilannetta voidaan venyttää kotia etsiessä? Me ollaan mietitty pennun pitämistä itse, mutta jos eroahdistusta ei saada hallintaan ja ylihormonaalinen käytös jatkuu kastraatiosta huolimatta (todella toivon että se jää pois), niin me ei voida mitenkään pitää koiraa itse. Niin ihana ja rakas kun se onkin, se ei nykyisellään ole sellanen kun me koiran toivottaisiin olevan. No, päivä kerrallaan, aika näyttää. Onneksi tässä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään.

Keiju-malinoisin kanssa ollaan pyöräilty enenevissä määrin. Pitkillä hihnalenkeillä on tullut käytyä taas hiukan vähemmän, kun me kaksijalkaiset ollaan molemmat vuorotellen sairasteltu ja terveenä ollut on pitkälti joutunut vastuuseen koirien ulkoiluttamisesta. Yksin ei voi kaikkien kanssa lähteä ja kaikkia ei jaksa viedä pitkille (siis 7km->) lenkeille erikseen. "Puudeliosasto" eli puolisoni sekarotuinen Loimu (oletettavasti tiibetinterrieri-villakoira mix), kiinanharjakoira Pöppö ja pieni sekarotuinen Mini (chihu-toyterrieri-"joku terrieri" mix) onneksi pärjäävät hyvin vähemmälläkin liikutuksella. Itseasiassa porukan pienin, Mini-seropi, meni pahasti jumiin oltuaan äitini luona useamman viikon ja palattuaan sitten meille. Äitini luona koirat liikkuvat aika vähän, lähinnä omaan tahtiin kotipihalla, joten meille tultuaan jopa parin kilometrin pissalenkit oli aivan liikaa pienelle raukalle. Levon ja lyhyempien lenkkien myötä Minikin on taas menossa mukana, ja kipittää innokkaasti jo vähän pidempääkin lenkkiä.

Uimamaisteri Keiju oli jokseenkin pettynyt, kun kielsin sitä uimasta hyisessä
Kokemäenjoessa. Kahlaaminen ja kaislojen pelastaminen oli silti hauskaa.

"Haloo, kuuleeko sammakot?! Kevät on tullut!"

Keijun pyörälenkit oli alkuun 2-3km mittaisia ja niitä tuli tehtyä muutama per viikko. Nyt lenkit on ollut pisimmillään jo reippaat 6km vetäen, 10km jos lämmittelyt ja jäähdyttelyt lasketaan mukaan. Koirasta huomaa miten se on taas onnellisempi ja tasapainoisempi kaikin puolin, kun se pääsee säännöllisesti juoksemaan. Jos vapaana juoksuttamiseen olisi mahdollisuus päivittäin, täyttyisi juoksemisen tarve jo pelkästään sillä, mutta koska kyseisen nöösin korvat tuppaa joskus katoamaan, sitä ei voi pitää irti aivan missä tahansa ja milloin tahansa. Saa olla tyytyväinen, että Keiju tykkää vetohommista ja voidaan kanavoida sen juoksentelun tarpeet osittain siihen!

Veera Harjavallan padolla. Raukka luuli että pyysin sitä noutamaan levää
joesta, kun viitoin sitä menemään kauemmas kiville, jotta saisin siitä kuvia :D
Niin tunnollinen pieni työmyyräni <3

Veera meinaa ikävästi tipahtaa "kiltin keskimmäisen lapsen" rakoon, sillä se ei vaadi mitään erityistä ollakseen tyytyväinen, eikä sillä ole ongelmia jotka olisi niin merkittäviä että niiden käsittelyyn pitäisi löytää aikaa ja jaksamista. Sillä on lähinnä pikkujuttuja jota pitäisi hioa, joten se tuntuu aina lauman parhaiten käyttäytyvältä ja fiksuimmalta tapaukselta (ja noh, onhan se koiramaailman Einstein. Heh.), kun muut sen ympärillä aiheuttaa harmaita hiuksia remuamalla kukin tavallaan.

Puolisoni onkin suunnitellut että voisi alottaa jonkun harrastuksen Veeran kanssa. Veera onkin mainio ensikoira melkeen minkä tahansa harrastuksen pariin hyppäämiseen. Sillä on pohjia vaikka ja mihin hommaan ja se on enemmän kuin motivoitunut tekemään yhdessä ihmisen kanssa. Katsotaan mitä kevät tuo sillä rintamalla! Siihen asti täytyy muistuttaa itseään siitä, että ottaa enemmän kahdenkeskeistä aikaa myös Veeran kanssa, ja puuhailla jotain meidän omia pikkujuttuja, josta se nauttii hurjan paljon. Se on tietysti kivaa itsellekin, hetken tauko ainaisesta puurtamisesta ja taistelusta noiden muiden hormonihyrrien, luupäiden tai hermoheikkojen kanssa. Joskus vaan tulee pieniä syyllisyyden tunteita, kun puuhailee Veeran kanssa, sillä muut koirat vaatisi enemmän panostusta kehittyäkseen. Mutta järjellä ajateltuna Veera on aivan yhtä oikeutettu aikaan ihmisen kanssa, kun muutkin koirat, ja itse olen sen omistajana täysin oikeutettu tekemään niin paljon sen kanssa, kuin vain haluan, kunhan muut koirat saa myös tarvitsemansa. Täytyy koittaa pitää mielessä sekin tosiasia, että nämä koirat on meidän ilona, harrastuksena ja kumppanina, eikä taakkana, riippakivenä ja loputtomana työsarkana, vaikka siltä alkaakin joskus velvollisuudentunnon takia tuntumaan.

Nojoo. Eiköhän siinä ollut taas kiihkeimmät tapahtumat tältä erää. Siispä ensi kertaan! Nauttikaa alkavasta keväästä, kohta on taas kesä ja kärpäset, ja liian kuumat kelit raskaille harrastuksille!

Valon ja liikunnan lisääntyminen

Makuuhuoneen taulut ♡ Pitäisi tilata muistakin koirista kuvat.

Eletään lähes maaliskuun puoliväliä, ja päivät on hurjan paljon valoisampia kun kuukausi sitten, jolloin tuntui ettei valoisaa aikaa riitä nimeksikään ja kaikki ulkoilu oli tasaisen synkkää ja tylsää. Lotan kuolemasta on reilu kuukausi aikaa, ja vaikka Lottaa muistuttamassa on nyt kolme ihanaa taulua makuuhuoneessa, ei sitä tule liiaksi murehdittua. Välillä ikävä (ja itku) yllättää, mutta arki alkaa sujua jo normaaliin tapaan. 

Kun Lottaa ei enää ollut, oli helppo hukuttaa ajatuksia muihin juttuihin, kuten muihin koiriin. Helmikuun alussa ostin viimein kauan suunnittelemani minisukset (liekkö surun tuoma pieni itsetuhoisuus joka antoi loppusysäyksen tälle "nerokkaalle hankinnalle :D ) ja rupesin "minihiihtelemään" Keijun kanssa. Keiju rakastaa juosta, ja varsinkin kovaa. Keijua ei kuitenkaan ole mahdollista pitää irti kovin usein, ja kytkettynä harjoitettavia koiran kovan vauhdin mahdollistavia liikuntamuotoja ei ole liiaksi, niin pitihän tätäkin kokeilla. Ja hyvä että kokeilin, molemmat tykätään siitä ihan sikana! Itse rapakuntoisena pysyn koiran vauhdissa mukana sukset jalassa, ja koirakin saa vaihtelua tasaiselle aerobiselle juoksentelulle. Canicross olisi myös hyvä harrastus Keijulle, mutta siihen ei ikävä kyllä oma kunto riitä. Katsotaan josko terveys suo ja kunto kasvaisi kesää kohden, ja voisi ruveta juoksemaan enemmän Keijun kanssa. Kyllähän me ollaan aina juostu, sen verran mitä omat jalat kantaa. Lyhyitä reippaampia pätkiä, palautumisia ja uudestaan, semmosta invervallitreeniä siis.
Haaveilen myös paremmin maastoon sopivasta kickbikestä (nykyinen on "kaupunkimalli") tai kärryajoon tarkoitetusta kolmipyöräisestä potkupyörästä, mutta tälläisiä hankintoja ei ole varaa tehdä pitkiin aikoihin. Siihen asti mennään siis näillä mitä on.

Marras-joulukuun vaihteessa turhauduin omaan saamattomuuteeni ja sairastelun takia pahasti vähiin jääneeseen liikunnan määrään, ja päätin ryhdistäytyä, jos en itseni niin koirien vuoksi. Muutama postaus sitten mainitsemani koirien lihavuuskunnossa tapahtuneet muutokset (lihasmassa hävisi, lihottiin ja laihduttiin) on nyt saatu tosi hyvälle mallille. Kaikki meillä asuvat koirat on nyt ideaalissa painossaan ja lihasmassaa on kertynyt kiitettävästi molemmille paimenista. Pakko myöntää että vaikka välissä on edelleen ollut päiviä kun pitkille lenkeille ei ole lähdetty, tai ulkoilut on hoidettu ajelemalla 10km tai 15km päässä sijaitseviin koirapuistoihin, olen kuitenkin varsin tyytyväinen tuloksiin ja ylpeä siitä miten olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni etenkin hihnalenkkien suhteen. Joulukuussa asetin tavoitteeksi että viikottain hihnalenkkikilometrejä tulisi vähintään 40. Sen jälkeen viikottainen kilometrimäärä on ollut pitkälti vähintään 50km/vko, mutta jopa yli 80km/vko. Lisäksi olen pyrkinyt siihen, että vähintään pari kertaa viikossa tulee suunnattua lenkit paikkaan jossa uskallan päästää irti myös herkemmin omille teilleen suunnistavan malinoisin. Parin kilometrin päästä onkin löytynyt oikein hyvät lenkkireitit, joissa harvemmin tulee vastaan ketään, ja etenkin isoissa harjujen välisissä "kuopissa" koirat saa juosta rauhassa  ilman, että näköpiiriin eksyy vahingossakaan ketään. Mäkitreeniin on myös enemmän kuin hyvät mahdollisuudet, sillä harjuiset lähimetsät on täynnä toinen toistaan jyrkempiä mäkiä ja kumpareita. Tekee itsellekin hyvää kiipeillä ylös ja alas, vaikka vauhti olisikin murto-osan koirien kiihdyttelyistä. Lyhyemmänkin lenkin päätteeksi kyllä tietää liikkuneensa! Vielä kun lumet ja maa sulaisi, niin saisi hiekkaisista rinteistä vieläkin paremman vastuksen. Kesän tuloa odotellessa!

Ilmeistä huolimatta tämä parivaljakko on mitä parhaimpia kaveruksia! :D
Kyllä se vaan niin on, että belgin paras kaveri on toinen belgi. Nyt kun
tämä poitsu on ollut hoidossa pidempään, on näistä tullut hyvät kaverit.

Lupasin päivitellä myös Lotan sisarusten kuulumisia. Muutama viikko sitten kuvattiin toinen elossa olevista uroksista, tervein tuloksin. Ollaan kaikki hurjan helpottuneita, sillä kolme viidestä meille tulleesta pentu-parasta oli aivan tarpeeksi monta rikkinäistä. Niin ihanaa ettei jälleen tarvinnut hyvästellä yhtä, joka on omistajalleenkin aivan mahdottoman tärkeä ja rakas. Tällä kyseisellä pennulla on mennyt muutenkin varsin kivasti, vaikka sen tulevaisuutta tulikin jännitettyä todella paljon - olihan kyseinen pentu pentueen arin ja pehmein.

Toiselle pojista kuuluukin vähemmän hyvää. Uros kärsii todella pahasta eroahdistuksesta, jota on hoidettu koko tämän kuluneen puoli vuotta kun koira on uudessa kodissaan asunut. Yksinolojen harjottelu aloitettiin heti alussa, mutta yksinjäämisen pelko on edelleen aivan mahdoton. Pentu-parka ei pysty ymmärtämään, ettei sen tarvitse mennä sekaisin pelosta jos ihminen edes ajattelee lähtemistä. Vauvan askelin tapahtuvaa yksinolon harjoittelua on tahkottu tahkoamistaan, mutta se ei juuri tuota tulosta koska koira ehtii ahdistumaan nollasta sataan niin älyttömän nopeasti. Tälle koirallehan on yritetty jo lähes kaikki apukeinot ottaa käyttöön: höpöhöpö-lisäravinteet, painepaidat, feromonit, rajattu tila, radio, koirakaverit eikä edes rauhottava lääkitys ole tuonut apua. Itselläni on kokemusta useista eroahdistuneista koirista joille on apu löytynyt ennemmin tai myöhemmin, mutta tämän tapauksen kanssa takki on jo aivan tyhjä.
Edistystä on onneksi meillä ollessa tapahtunut jo sen verran, että koira pystyy nukkumaan muualla kuin makuuhuoneessa meidän kanssa, koira pystyy olemaan suljetun oven takana jopa pari minuuttia ahdistumatta, pystyn piipahtamaan ulko-ovella tai jopa sen ulkopuolella 2 sekuntia, JOS en pue tai ota avaimia, sekä meidän seuraaminen on saatu vähenemään. Naurettavan pieniä asioita, mutta iso muutos entiseen. Pennulla on nyt toista kertaa rauhottava lääkitys kokeilussa, mutta sillä ei näytä olevan juurikaan vaikutusta.

Kuukausi sitten tulimme koiran omistajan kanssa siihen tulokseen, että tilanne on aivan mahdoton ja koiralle on pakko ruveta etsimään uutta kotia. Omistajan muuttunut työtilanne ei mahdollista eroahdistuneen koiran pitämistä, eroahdistuksen hoidosta ja yksinolon harjoittelusta puhumattakaan. Koira on siis nyt pitkälti meidän luona hoidossa ja samalla autan etsimään sille uutta kotia. Kiinnostuneet pääsevät lukemaan ilmoituksen >tästä<.

Seuraava ratkaisu on kastroida koira. Eroahdistuksen lisäksi se on todella ylihormonaalinen, joka vaikuttaa sekä käytökseen että terveyteen. Toivon kastraation auttavan myös eroahdistuksen kanssa, mutta sekin auttaisi jo paljon jos hormonien perässä riekkuminen loppuisi tai edes vähenisi, ja koiran nykyistä stressikierrettä saataisiin katkottua. Pelkona tietysti on, että epävarmuus lisääntyy leikkaamisen myötä. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että se riski on otettava. Me ei voida loputtomiin pitää leikkaamatonta urosta (sekä käytännön syistä, että oman jaksamisen takia) eikä uutta kotia uskalla odottaa löytyväksi ihan hetkessä. Seuraava etappi on myöskin viimeinen, joten toivotaan todella että kastraatio auttaa ja/tai uusi koti löytyisi pian. Onhan ehdokkaita riittänyt, kuten Reinonkin kohdalla, muttei riittävän hyvää.
Vaikka ilmoituksessani mainitsen hyvin selkeästi, että koiraa ei luovuteta kotiin jossa eroahdistus viisveisataan vaan siihen on oltava aikaa ja jaksamista paneutua, on silti tarjottu koteja jossa "ei ole aikaa olla koiran kanssa kotona, sen on vaan totuttava olemaan yksinään". Hirveän surullista, että niin monilla koiranomistajilla on tiukassa käsitys, että koira kuin itsestään oppii kestämään ahdistusta ja pystyy jäämään rauhassa kotiin. Voi kun koiralle voisikin vain selittää, että ahdistus on turhaa (joka ei muuten toimi peloissaan olevalle ihmisellekkään, jos joku ei ole hoksannut) ja ihminen palaa kyllä pian kotiin. Vaan ei voi. On oltava luova ja tehtävä todella ahkerasti töitä. Joidenkin kanssa riittää kaksi viikkoa, toiset vaatii vuosia - ja oireilevat silti lopun elämäänsä toisinaan. Se, onko sellaisen koiran pitäminen enää oikein, onkin sitten oma tarinansa..

Anyway. Me ollaan niin pettyneitä ja harmissamme siitä, että kaikki tämän pentueen eteen tehty työ "palkitsee" näin. Mutta eihän sille mitään mahda. Parhaamme on yritetty, joten ei voi ainakaan jälkeenpäin murehtia sitä etteikö olisi yrittänyt kaikkeaan. Nyt me yritetään oman jaksamisen rajoissa panostaa tähän kotia etsivään pentuun, ja toivotaan sormet ristissä että tulevaisuus olisi valoisampi. Niin tälle, kuin muillekin koirille.

Palaillaan taas asiaan.